Lyhyt on päivä, vain muutama tunti hämärästä hämärään ja välissä samaa hämärää. Metsässä oli hiljaista, joku tiainen tirskutteli varovaisesti kuin häpeillen vaatimattomuuttaan. Yhtäkkiä kuului terävä vinkaisu, pian uudestaan, aivan kuin joku olisi valittanut. Tuuli se vain heilutti konkeloon jäänyttä puuta toista puuta vasten, siitä tuo ääni syntyi. Ei ole ihme, että muinainen metsäsuomalainen kuvitteli äänen milloin hautaamattoman lapsen itkuksi, milloin maahisen lauluksi.
Tynnörlahdessa näkyi selälle saakka. Lahti oli jäässä ja lahdensuulla tuulen kasaamaa jäähilettä, mutta selällä tuuli nostatti kuohuvia vaahtopäitä. Nyt ei olisi hyvä soudella näillä vesillä.
Sammalmatot levittäytyivät vihreinä sankan kuusikon alle. Ja kas kummaa, mitä tuolta koivun alta pilkistikään? Pieniä keltaisia kanttarelleja:) Puiden alla oli hämärää, siksipä kännykkäkuvasta tuli kovin sinivoittoinen.
Joulukuista sammalmattoa Tynnörlahden pohjukassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti