Leipurijuttuja

Se on tuo pappa leipuri ensimmäiseltä ammatiltaan. Ette taitaneet kaikki sitä tietääkään. Oikein sellainen sokerileipuri, kondiittori. Oli ollut niin taitava ja noheva, että pääsi töihin Kuopion arvostetuimpaan leipomoon. Siihen torin reunaan, siihen, jonka varastotilat olivat vanhassa hevostallissa. Leipuri- ja konditoriamestari Fredrik Trube, Ukoksi nimitetty, oli värikäs persoona. Hän toi Terijoelta kalakukkojen kaapuntiin ihania konditoriaherkkuja. Reseptit olivat tietenkin salaisia. Vieläköhän pappa niitä muistaisi? Pitääpä jututtaa:)

Miksikö kerron tätä juttua? No, minäpä selvennän. Kun mentiin yhteen, pappa ja minä, ja tiesin, että pappa on tällainen leipuritaituri, niin arvatkaapa oliko korkea kynnys alkaa leipomaan ihan niillä vaivasilla opeilla ja taidoilla, joita sain koulusta ja kotoa. Pappa voisi kertoa siitä enemmänkin, mutta eipä se taida:)

Sitten kun rohkaistuin, niin olihan papalta mukava saada vinkkejä leipomiseen. Miten vaivataan, miten nostatetaan, miten kakut koristellaan, ja niin pois päin. Nyt perusleipominen jo sujuu. Onhan tuota tullut pulla jos toinenkin pyöriteltyä. Lisäksi vielä monta kertaa erilaisiin perhejuhliin täytekakut, kuivakakut, pikkuleivät ja sen sellaiset. Pappa kyllä auttoi, etenkin täytekakkujen koristelussa. Että taiteellisuutta ja kädentaitoja löytyy häneltäkin.

Just nyt tuli mieleen, kun lapset olivat kouluikäisiä, niin leivoin vapaapäivinä joskus jopa sellaiset 150 pullaa ja laitoin pakastimeen. Ajattelin, että riittävät nyt ainakin muutamaksi viikoksi. Pakastimen oveen liimasin Pikku-Myyn kuvan ja kirjoitin lapulle: PULLIA EI SAA OTTAA ILMAN LUPAA. Kun tulin töistä kotiin, ei-sana oli raakattu yli ja niinpä ovessa luki: Pullia saa ottaa ilman lupaa. Parin viikon päästä leivoin taas pullia, mutta silloin vain sellaisen kohtuullisen määrän. Nälkäiset koulukkaat pistelivät iltapäivällä poskeensa maidon kanssa pullan poikineen. Nämä ovat niitä ihania muistoja! Maitoa meni viikossa enimmillään kolmisenkymmentä litraa. Kauppakasseja kantaessa tuli usein mieleen, että kädet venyvät ostosten painosta lopulta niin, että muistutan enemmän apinaa kuin ihmistä. Vaan eipä nuo venyneet ja ihmiseksi minut vieläkin tunnistaa. Ainakin pappa:)

Tämän pullan muoto on mummon keksintö

Tänään vierähti tovi leipoessa. Tein vanhalla reseptillä kookosviipaleita ja vieläpä oikein tupla-annoksen. Jos joku haluaa tutustua näihin voilla leivottuihin pikkuleipiin, niin huomenna Lohimaan talviriehassa niitä on myytävänä. Tervetuloa ostoksille:)

Resepti tuli Ruotsissa asuvalta siskolta joskus 60-luvun lopulla. Äitin kanssa niitä leipottiin ja samalla sain oppia leipomisen perusasioita. Nyyh! Nyt tulj äetiä ikävä. Terveiset vuan sinne pilvien päälle:) Ja yksi toivekin olisi: Pitäisit huolta, veisit viestiä korkeammalle taholle, ettei velipojan vielä tarvitsisi sinne tulla, ei vielä pitkään aikaan. Jookos?

Titipä

Se on taas lenkki heitetty. Suoraan sanottuna ei olis yhtään huvittanut, mutta kun tuo pappa niin nätisti . . . pakotti, niin olihan sitä lähdettävä. Kaipa ulkoilu kirkasti pään toimintaa siinä määrin, siis yläpään, että tuli fiilis kirjoittaa tuasiisa sanoja peräkkäin. Hyvällä lykyllä syntyy kelpo tarina tai ainakin ihan luettavaa tekstiä. Suaha nähä . . .

Joskus kirjoittaminen on helppoa kuin heinänteko. Hmm, oliko se heinänteko sittenkään niin helppoa? Ihan pittää muistella . . . Hikisiä päiviä ainakin minun mielestä oli ne heinäntekopäivät. Olipa sitten pellolla tai tuvassa kuuman hellan ääressä rustaamassa heinäväelle täytettä suolenmutkaan. Kuuma oli etenkin silloin, kun kuivat heinät ajettiin latoon ja niitä piti polkea tiiviimmäksi. No, tehän tiedätte tämän kaiken, ainakin osa teistä, mutta kerron nyt kuitenkin. Silloin ei vielä ollut paalaimia tai niitä traktorinmunan pyörittäjiä. Sanon muniksi niitä peltojen reunalla olevia valkoisia palloja. Pienimpänä heinätyttönä sain mennä polkemaan heiniä ahtaimpiin paikkoihin. Ne ladon katosta törröttävät naulat kyllä pisti vihaksi. Milloin raapivat päätä milloin selkää. Vaan eipä niistäkään jäänyt ikuisia vammoja, ei ruumiiseen eikä sieluun. Mutta toisaalta, kyllähän ne kirveli . . . ja kirvelee . . .

                                  

Vielä tästä kirjoittamisesta. Joskus ei saa tekstiä tulemaan vaikka miten pinnistelisi. Tarina tai juttu saattaa alkaa semmoisella vimmalla, että nyt, nyt lähtee mielikuvitus todella lupaavasti lentoon, mutta sitten tuleekin mahalasku, äkkipyssäys. Tyssää kuin kanan lento. Ei löydy päätä ei häntää. Jutun juoni karkaa, eikä siitä saa enää kiinni, vaikka miten yrittäisi pyöritella sanoja ja ajatuksia. Silloin ei auta muu kuin luovuttaa tai sitten painaa sisulla ja laskea näkymättömille aalloille juttu, josta ei hyvällä tahdollakaan osaa olla ylpeä. Suaha nähä miten tänään käy? Ainakin vielä tuntuu melko lennokkaalta . . .

Se meidän mustarastas neitokainen on lentänyt muille pihoille. Meillä on oikeesti ikävä. Oli sen linnun elämää niin kiva seurata. Muutenkin lintulaudoilla on nyt vähemmän pieniä tirppoja kuin vielä viikko pari sitten. Tintit kylläkin yrittävät jo keväistä titityy-säveltään. Vielä se ei täysin irtoa, mutta yritystä on. 

Te kaikki olette varmaankin kuulleet sen jutun helsinkiläisestä ja savolaisesta tintistä. No, kerron sen kuitenkin! Hesalainen tintti istui Länsi-Pakilan Heinämiehentien varrella koivupuussa ja lauleli rennosti lippalakki vinossa, että titityy titityy, titityy titityy. Lensi siihen sitten kotiseudultaan liian kauaksi eksynyt savolainen tintti ja istahti samalle oksalle, kuunteli aikansa ja sanoi: "Titipä hyvinnii tyy". Ja päätti siltä istumalta lentää takaisin savonmualle ja siellä se kuuluu vieläkin asustavan. Sen pituinen se:)

                           

On jo melkein yö, kun tätä kirjoitan. Ikkunasta näkyy vain pimeää. Linnut ja oravat nukkuvat. Puput ovat ottaneet päänsä pensaasta ja loikkivat nyt yökierroksillaan ja . . . kettu pirulainen niiden perässä. 

Tunti pari sitten kotiuduttiin Kettukivelle kaapunkireissulta. Kovin oli harmaata, märkää ja loskaa joka puolella. Mutta menihän päivä näinkin. Oli taas kertynyt kaikenlaisia asioita. Niiden hoitamisessa vierähti tunti jos toinenkin. Illan olin vielä opistolla vehtoomaan värien kanssa. Interiööri oli aiheena ja tiilenpäitä maalasin, niin kuin kuvasta näkyy. Pappa kuljaili pitkin kaupunkia sen aikaa. Mitä lie iskukoukkuja ja lahnaverkkoja ostatellut:) Pysytäänpähän kalaruuissa nyt ja vastakii . . . jos nyt eivät kiellä koko kalastusta meiltä tavan kansalaisilta.

Pitihän meidän tietennii välillä huilata, leppuuttoo jalakoja ja ihmetellä tätä mualiman männöö. Niinpä ajettiin toriparkkiin ja mentiin tutustumaan kadun toiselle puolelle muuttaneeseen kahvilaan. Vaan eipä ollut viihtyisä paikka, ei sinne päinkään. Ensimmäiseksi tökkäsi, kun gluteenittomia tuotteita ei ollut näkyvillä. Möivät niitä siis niin sanotusti tiskin alta. Tee siinä sitten kassajonossa nopeasti ostopäätös ihan vain sillä perusteella mitä kassaneiti sinulle kertoo. Että sukkaakakkua olis ja sitten olis vielä vadelmasuklaakakkua.  No, päädyin tuohon viimeksi mainittuu vaihtoehtoon ja mitä sainkaan? Luulin saavani suklaisen kaakkupalan, mutta sainkin ällön imelää suklaamoussekakkua. Vieläkin öllöttää. En siis tykännyt.

                                                                                             

                                                                                  

Kahvilassa oli toki paljon asiakkaita ja sen myötä myös kova hälinä. Ei siinä mitään, hyvähän se on, kun suomalainen puhuu ja keskustelee, kun nyt kerran ollaan Euroopassa. Iloista puheensorinaa on ihan kiva kuunnella.  Kaiken tämän yli kuitenkin kuului yllättävän äänekäs hurina, joka kuullosti tulevan ilmastoinnista ja lukuisista kylmälaitteista. Meitä ei nimestä huolimatta houkuta tämä kahvipaikka, niin oli suuri pettymys. Mennään vaikka Rastaantien Teboilille ensi kerralla kahvittelemaan. Tai jospa kuitenkin jonnekin muualle. 

Mutta nyt lopetan, kömmin papan viereen ja laitan silmät umpeen niin kuin kukka lumpeen. Hyvää yötä:)

Mielettömän upeeta vai tosi kivaa

Vanhoissa Suomi-filmeissä kuvaillaan jotakin mukavaa asiaa tai tapahtumaa sanomalla, että se on suurenmoista, tosi vänkää, nastaa tai kliffaa. Nykyään kaikki on mieletöntä, mielettömän upeaa tai mahtavaa. Kieli muuttuu niin ettei mukana tahdo pysyä. 

Poliitikot ja korkeasti koulutetut ovat kautta aikojen käyttäneet sellaisia ilmauksia, joita tavan kansa on kuunnellut huuli pyöreänä, että mitteehän tuo tarkottaa. Asiat ovat piiloutuneet vieraiskielisten tai sivistyssanojen taakse. 

Kyllähän me jo papan kanssa ymmärretään mitä tarkoittaa globaali tai joviaali. Joviaalin opetti jo Mikko Alatalo laulussaan, tarkoittaen hyväntuulisuutta ja globaali on kai sitä yleismaailmallisuutta. Insidenssi, prevalenssi, kontribuutio ja aspirantti tuottavat jo vaikeuksia. Onneksi on sanakirja ja tuo kännykkä. Molemmista löytyy vastaus mitä oudoimpiin ongelmiin. Toinen juttu on sitten se kuinka kauan uusi sananselitys pysyy mielessä. Jos sanat eivät ole jokapäiväisessä käytössä, niin eihän ne pysy lahossa päässä. Olisi se kyllä hupaisaa, jos mekin papan kanssa keskusteltaisiin näillä sanoilla. Eikä ymmärrettäisi toisiamme niinkään paljon kuin nyt. Eli jo puolesta sanasta  tai pienestä ilmeestä tiedämme mitä toinen tarkoittaa tai aikoo sanoa. 

Reilut kymmenen vuotta sitten lähes jokaiseen itseään arvostavaan vanhainkotiin laadittiin omat työtä ohjaavat arvot. Arvoja pohdittiin ja purettiin auki sanoista lauseiksi. Samalla mietittiin yrityksen omaa visiota ja missiota. Olen melkein sata varma, että suurelle osalle henkilökuntaa nuo sanat olivat täyttä hebreaa. Kun viimein kaikki tuo hyvää tarkoittava oli kuukausien pohdintojen jälkeen saatu paperille ja silmien eteen, niin sitten ihmeteltiin, että tätäkö tämä hoitotyö on ja tähänkö pyritään ja tämäkö meidän tehtävä on. Yhdessähän niitä asioita oli pohdittu, mutta ymmärrys tuli jälkijunassa. 

Vanhassa keittokirjassa maksalaatikon ohjeessa luetellaan raaka-aineeksi naudan tai mieluimmin raavaan maksaa. Tottahan kaikki tietävät mikä on raavas? Raavas on yleisnimitys täysi-ikäisille naudanruhoille. Tätä minä en toenperrään tiennyt. Ihan piti googlettaa ja tarkistaa. Raavas mies on sitten varmaan täysi-ikäinen naudanhoitaja? (en muuten googlettanut) Onneksi kieli muuttuu ja nykyään puhutaan lihasta sen oikealla nimellä. 

Nyt lopetan höpöttelyn ja toivotan kaikille työtätekeville hyvää työviikkoa ja meille muille oikein lupsakkaa aikaa:)

   

                                            

Insidenssi - ilmaantuvuus

prevalenssi - vallitsevuus

kontribuutio - avustus, panos

aspirantti - virkaan pyrkijä, hakija, kokelas

On niitä vähän

Ne kulkevat hiljakseen, joskus kaksistaan, mutta useimmiten kuitenkin yksin. Niillä on nahkassa uurteita ja niiden käynti on hidasta ja kumaraista.  Ne seisahtelevat, huokailevat ja katselevat ympärilleen. Niillä ei ole enää kiire mihinkään. 

Ne olivat ennen työmuurahaisia, nyt niiden polut vievät terveyskeskukseen, pikkukauppaan tai siihen toiseen sillan taakse. Ja apteekkiin ja pankkiin. Joidenkin polku johtaa sunnuntaisin kirkkoon asti. Siellä ne istuvat penkissään ristien kätensä ja kiittäen jokaisesta elonpäivästään. Siellä he veisaavat ja vieläpä melkein samaan rytmiin kuin kanttori, mutta niin hartaina ja kiitollisina.

Kun ne tapaavat toisen ryppyisen työmuurahaisen, niiden ilme kirkastuu ja ne vaihtavat kuulumisia: Mitenkä out pärjännä jalakas kanssa? Mulla se tuo syvän vuan reistoo ja piästä heittää. Marevaania pittää syyvä ja kokkeissa juosta. (huokaus) Siinnehän sitä männään, haatuumuata kohti. Tuleha pistäätymmään, kyllä minä aena kahvit jaksan keittee. Tuleha niin turistaan!

Sitten ne eroavat. Toinen jatkaa potkupyörällään apteekkiin ja toinen kävelysauvoineen kotiaan kohti. Näin on elämä kohdellut hyvinvointiyhteiskunnan rakentajia. Tähän muottiin on elämä heidät asettanut. He uurastivat pienillä maatiloillaan. Aamusta iltaan. Pelloilla, tuvassa, navetassa ja metsissä. He kasvattivat ja kouluttivat lapsensa antaakseen heidät sitten maailman vietäväksi. 

He jäivät tänne kylille, kun lapset pakenivat maailmalle etsimään leipäänsä. Siellä kaukana lapset kulkevat nyt kiireisinä ja hiki päässä nykyajan muurahaisina. Sieltä he väsyneinä tulevat kesäisin ihmettelemään tätä kylien hiljaisuutta. Sitä hiljaisuutta, joka melkein rikkoo heidän korvansa, mutta on meille vanhoille työmuurahaisille sitä parasta mitä maailma voi tarjota. 

                                              

Yks ja kaks

Mummo ja pappa ovat taas kotona. Piipahdettiin siis etelässä. Piipahdettiin ja piipahdettiin, kuusi yötä ja päivää meni yhdessä hujauksessa. Ei siellä etelässä ollut erityisen lämmintä, tuuli aikalailla navakasti. Ei loikoiltu rannoilla eikä aurinkokaan lämmittänyt. Se oli sellainen kaupunkimatka, ja pysyttiinkin tällä kertaa ihan kotimaassa. 

Tarkemmin ajateltuna paistoi meille se paras aurinko ja se aurinko näkyi lapsenlapsen kasvoilla. Tämä tomera ja osaava tyttönen laittoi mummon ja papan melkein polvilleen. Ja muuten välillä laittoikin, kirjaimellisesti. Oli päässyt unohtumaan miten vauhdikasta lapsiperheen elämä voi olla ja miten se vaatiikaan notkeutta. Sitä kadonnutta ja unohtunutta notkeutta, ketteryyttä . . . ja hermoja. 

Vauhtia ja virtaa löytyi pienestä ihmisestä enemmän kuin hiljenevästä maalaiskylästä. Puhetta pulppusi koko ajan ja sitä selitystä. Sitä tuli, vaikka joskus kiukkukin nousi pintaan ja pimensi hetkeksi kasvoilta paistavan auringon. Ihmekös tuo, kun lapsenlikkana oli mummo ja pappa, vanhat kankeat kalkkikset. Eiväthän he heti tietenkään ymmärtäneet, mitä asia milloinkin koski. Kun ne näkkäritkin voideltiin ihan eri tavalla kuin isi ja äiti:) 

Ärrä oli vielä hakusessa, mutta mitäs se sitten muka haittaa. Puheeseen oli tullut sitä vastoin tärkeä sana: Hän. Hän menee, hän ei halua, mutta kun hän haluaa. Oli sitten kyse Siiri-koirasta, unikavereista, Maijasta tai Liisasta. Kukaan niistä ei ollut Se, vaan Hän. 

Hän oli hyvin iloinen, kun isi ja äiti tulivat reissulta kotiin. Pappa oli kyllä kiva, mutta mummo väitteli liikaa. Palaute tuli siis välittömästi, rehellisesti ja suoraan. Häneltä:)

                                                   

               

Yks ja kaks ja pimpampom, kenen nämä valpaat on? 

Sairaalapappi

Tapasin tänään vanhoja työkavereita, tai siis nätimmin sanottuna entisiä sellaisia. Rakkaat kiitokset siis Salmelle, Ainille ja Irjalle:) Eihän meistä kukaan ole vanhentunut, eihän? Juttelimme ja muistelimme menneitä, niitä vanhoja hyviä aikoja. Oliko ne tosiaan hyviä aikoja? Monessa asiassa olimme samaa mieltä, että hyviä olivat. 

Kun neljä puheliasta muistelijaa sattuu saman pöydän ääreen, niin juttua riittäisi vaikka seuraavan vuorokauden puolelle. Jos vielä silloinkaan loppuisi. Meillä on niin paljon yhteisiä tapahtumia ja tarinoita.

Automatkalla tuli mieleen ajat, kun olin juuri valmistunut ja aloittelin työpestiäni. Yksi osaston vanhuksista oli joutunut jonkun vaivan takia sairaalahoitoon. Soittelin heti työvuoron alettua sairaalan osastolle ja kyselin vanhuksen vointia. En enää muista nimeä, mutta kutsutaan häntä nyt sitten vaikka Selmaksi. Että mitenkä meidän Selma siellä pärjäilee ja milloin olisi kotiutumassa takaisin vanhainkotiin? Sain tomeran vastauksen, että Selmasta ollaan tekemässä sairaalapappia. Olin aivan äimänkäkenä. Mitä minulla oli mennyt monen vuoden ammattikorkeakoulutuksessa aivan ohi korvien? Mikä tämä pappijuttu nyt tarkoittaa? Suu napsahti kiinni ja olin piiiiitkän tovin hiljaa. Puhelimen toisesta päästä jo huudettiin haloo, haloo, katkesiko puhelu vai mikä tuli? Viimein raksutti hitaassa päässäni, että nyt varmaan tarkoitetaan pitkäaikaispäätöstä eli lyhennettynä PAP. Selman vointi oli edelleen laskenut ja sairaalassa oltiin tekemässä päätöstä, että hän jäisi sairaalatasoiseen pitkäaikaishoitoon. Se tuli vain hoitajan suusta muodossa sairaalapappi. 

Tämä ja monta muuta tapausta on jäänyt elävästi mieleen. Kirjoittelin niitä joskus muistiinkin. Pitäisi kaivaa ne jostakin muistojen laatikostoista ja kertoa teillekin. 

                                              

                                                               

On niitä paljon

Niitä on kuin muurahaisia. Ne kulkevat jonoissa ja ryhmissä, yksikseen tai pareittain. Niillä on totiset kasvot, eivätkä ne katsele ympärilleen muulloin kuin seisahtuessaan kulmissa ja käytävillä. Niillä on aina kiire. Töihin, töistä kotiin, kauppaan, hakemaan poikasia tarhasta ja vaikka minne. Aikaa ei koskaan näytä olevan tarpeeksi. 

Polut ja käytävät ovat ilman jäätä ja lunta, vaikka nyt on talvi. Meri lainehtii satamassa ja ison isosta laivasta vyöryy sieltäkin ulos harmaata väkeä jonoina ja pareina. Mitä tämä väki on? 

  

He ovat kaupungissa asuvia ihmisiä. Ne ovat stadilaisia. 

Ne eivät tunne tai tervehdi toisiaan. Moni heistä kulkee toinen etukäpälä korvallisella. Silloin niiden suu liikkuu ja ne päästelevät ääniä ja näyttävät erilaisia ilmeitä. Kun ne istuvat, ne tuivottavat pientä läpykkää käpälässään ja sohivat sitä etusormellaan. Monen korvasta roikkuu naru tai johdonpätkä. Ehkä niitä pitää välillä ladata niin kuin Kettukiven mummon puhelintakin. 

Mummolla ja papalla oli ennen vanhaan oikea lankapuhelin, siis öpauttiarallaa 15 - 20 vuotta sitten. Sitä ei tarvinnut ladata. Piti vain pistää töpseli seinään, mutta lasku piti silloinkin muistaa maksaa. Eikä siihen puhelimeen tarvinnut vastata muuta kuin silloin kun oli kotona ja puhelin soi. Nyt pitää olla koko ajan "langan päässä" tavoitettavissa, vaikka se lanka on muuttunut näkymättömäksi.

Oikeastaan se on ihmisen oma valinta haluaako olla tavoitettavissa vai ei. Siis oma valinta:)

 Mummon lankapuhelin 

   Älypuhelin

Tupatöitä

Leuto sää muutti maisemaa. Lumikasat ovat madaltuneet ja piha on aivan jäänä. Liukasta siis on niin, että hirvittää. Olenkin viihtynyt tupatöissä ja vieläpä tosi hyvin. Pääsiäisnoitien irtopäät ovat saaneet vartalon ja vaatetusta. Pellavasta ja puuvillalangasta hiukset, vanhoista puseroista, hameista ja jopa virkatuista pikkuliinoista on syntynyt noitien asuja. Yksi heistä, Serahviina, muutti jo uuteen kotiin ja toinen on "koelennolla" Puotissa. Hän on nimeltään Mirikli. Kiltti noita hänkin:)

Mummo on siis päässyt mielipuuhaansa eli leikkimään nukeilla. Edellisestä kerrasta onkin vierähtänyt vuosi jos toinenkin. 

Hän on sitten vasta oikea noita-akka, kun saa nimen ja oman luudan. Näin leveästi jo hymyilyttää nimetöntä noitaa.  

Tässä lentää Mirikli kahvipannuineen. Mirri on vissiin mennyt helmojen alle piiloon, kun ei sitä näy luudan päällä.

Tein toki muutakin kuin niitä noitahommia, leivoin monta pellillistä pullia ja pikkuleipiä. Huomenna pakataan auto ja lähdetään ajelulle. Lapset hoi, mummo ja pappa tulee kylään:) 

Vieras

Kettukivelle eksyi tänään vieras. Ei muuten ollut se sama, jonka jäljet nähtiin eilen kylätiellä. Silloin pysähdyttiin ja katsottiin, että tuosta se on tullut ja tuonne se on mennyt, mitähän lie tässäkin pysähdellyt. Ihmisen jälkiä siis katsottiin, ja se tämän päivän vieraskin oli ihminen. 

Te ette kuulkaa etelän eläjät tai yleensä ihmisten ilmoilla asujat, te ette voi käsittää, miten harvinaista on näillä kulmilla tavata oman lajinsa edustaja ihan ilmielävänä, eikä vain katsoa jälkiä, että tuosta tullut ja tuonne mennyt. Kun kirjoitan, että ilmielävänä, tarkoitan, että ei täällä toenperrään vainajiinkaan törmäillä, tahikka kompastuta.  Luojan kiitos siitä. Jos kompastutaankin, niin ihan vain omiin jalkoihin. 

Niin kuin olette lokista eli blogista lukeneet, niin me kyllä nähdään erilaisten metsäneläjien jälkiä, ihan pienimmästä isompaan. Niin kuin lumikosta hirveen ja susi siinä välissä. On nimittäin käyty keskustelua oliko viime viikolla nähdyt jäljet ilveksen vai suden. Moni on puolesta ja moni vastaan. Siis suden. Joka tapauksessa läheltä oli mennyt, vajaa sata metriä Kettukiven mökistä itään päin. Mahaansa myöten oli urrinut lumihangessa. Nelijalkainen oli ainakin aivan varmasti.

No, tarjottiin tämän päiväiselle vieraalle kahvit ja jutusteltiin niitä näitä. Mukava oli naisimmeinen, mutta kovin oli utelias. Kyseli kaikenlaista ja teki lempo muistiinpanoja siinä kysellessään. Ajateltiin, että EU varmaan laittanna tarkastajan, tahikka sitten sosiaali/terveysvirasto, kun olen sitä piänlahotustaatia valitellut. Vanhoja asioitahan tuo tosiaan kyselikin. Eikä ollut palotarkastaja eikä nuohooja, ei yrkäillyt ollenkaan katolle ja piipun päälle. Eikä se kysellyt katiskamerkkejäkään, ei siis ollut kalastuksenvalvoja eikä suurpetoasianainenkaan, kun sudenjäljistä ei ollut puhetta. Eikä liehunut mittanauhan kanssa, että olis jotain ulosmitannut. Kuvia vaan räpsi kamerallaan, ja kynä sauhusi. 

Nyt just tuli mieleen, että jospa se olikii toimittaja. En vaan ymmärrä, että mikä se meissä niin kiinnosti. . . 

Luulin jo, että aurinko oli meidät kokonaan unohtanut, mutta vielä mitä, tänäänhän se tuli takaisin, se armas aurinko. Miten lie, kun kivut ja säryt ilkesivät aktivoitua näin kauniina päivänä. Vai eikö saa samana päivänä olla kahta hyvää, auringonvaloa ja särytöntä eloa? Käsiä särkee jopa niin, että tämä kirjoittaminenkin on työlästä, varsinaista ennen vahaista kymmensormijärjestelmää. Kymmenen etsii ja yksi lyö:) "Hiljaa hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis", näin sanoi elävästi mieleen jäänyt Anna-mummeli. 

Valo paljasti viikon pölyt ja pakotti jomotuksista huolimatta toimimaan. Pölyt sai kyytiä ja tuvan olemus raikastui. Sitten vaan ulos ihailemaan talvista kirkautta. Kuistilla piti ihan pysähtyä ja vetää keuhkot täyteen raikasta ilmaa ja totuttaa silmät näkemään. Niin se häikäisi loistollaan. Valkoiset hanget olivat täynnä tuikkivia timantteja. Hanki loistti ja varjopaikat näyttivät sinisiltä. Lintulaudoilla kävi vilske. Ne tavalliset tiaiset, hömöt ja talit ja sinipäiset sinit ja haavan oksilla istuvat punatulkut. Mustarastas keikutteli pyrstöään saunaterassin kaiteella.  

Pappa oli jo rehkinyt lumitöiden ja saunavesien kanssa. Sai jäädä Kettukivelle, mutta minä suuntasin kohti Pouhuojaa. Ajattelin sinne asti jaksavani ihan keppeesti. Pihatiellä oli vielä melkein koskematon lumipeite.  Vain papan postinhakureissulta jääneet jäljet tullen mennen. Oravan hypyt ja pupun ja lumikon vikkelät loikat näkyivät selvästi. Kärpän mäenlaskusta nappasin kuvankin. 

Tilhiparven hentoinen helinä herätti seuraavana huomion. Tilhit istuivat puuttomaksi hakatun metsäaukon reunalla pienessä hentoisessa puussa. Kirkasta taivasta vasten katsottuna oli kuin musta-valkea valokuva, mustilta näyttävät linnut vasten taivasta. Hetken ennätin tätä näkyä ihailla ennen kuin linnut lentää pölähtivät omille lennoilleen. 

Taidan lähteä keittämään sopuisat pannukahvit, mutta mänkee työ hyvät immeiset ulukoilemmaan:)

Eilen oli pudottaa silmät päästä, ja vain siitä syystä, että bongasin maitohyllyn pitkääkin pitemmästä maitopurkkirivistä tölkin tekstillä Vapaan lehmän kevytmaito. Kun sain silmät takaisin paikoilleen, alkoi mielikuvitus laukata, aivan kuin lehmä päästessään keväällä laitumelle. Ken sen riemun on joskus nähnyt, hän tietää mitä tarkoitan:)

Vapaan lehmän maito. Hmm, tarkoittaakohan se oikeasti ja aidosti vapaasta lehmästä lypsettyä maitoa? Että emäntä on lypsyjakkaran ja ämpärin kanssa aamuin illoin kirmaillut metsissä ja niityillä ja viimein saanut vapaata lehmänelämää viettävän nautaeläimen seisahtumaan hetkeksi ja aloittanut lypsyhommat? Onhan se näin lumisena talvena varmaan ihan sula mahdottomuus. Johan siinä lehmän tissit paleltuu, saatikka sitten lypsäjän sormet. Intiassa on ihan eri tilanne. Siellä on lämmintä ja lehmät elävät vapaina ja jumalallisina eläiminä. Lypsäneeköhän niitä edes kukaan?

Onhan niitä vapaan kanan muniakin, vaikka yhtään kanaa en eläissäni ole nähnyt marja- tai sienireissuillani. Joskus kylläkin pihapiirissä nokkimassa ja kuopsuttelemassa. En omassa, mutta jossain kyläpaikoissa. 

Ainakin kanat ovat onnellisempia, kun ne saavat kulkea ja kuopsutella vapaasti. Niin varmaan lehmätkin. Ymmärrän toki sen, ettei lehmät tai kanat voi elää vapaina ja villeinä Suomen ilmastossa. Kyse onkin pihatoissa asuvista lehmistä. Ne saavat kuljeskella vapaasti ja syövät kuulemma oikein apilaa. Varmaan tämä elämäntapa vaikuttaa myös maidon makuun. Vapaan kanan munat ainakin ovat maukkaita, miksei sitten olisi vappaasti elävän lehmän maitokin:)

Se on vain tämä mummon mielikuvitus, se köyhän ainut huvitus, se siivet selkään saa, lala laa. Ajatus lähtee jostakin ja kiitää raketin lailla maalaten mitä mielikuvituksellisempia kuvia ja tilanteita. Minua ei kannata ottaa niin totisella nuamalla. Kunhan laskettelen:)

Lumi on peittänyt kettukiven. Ei sentään Kettukivenmökkiä, mutta sen varsinaisen kettukiven. Sen, jossa Verkko-ukko piti ketunrautojaan silloin vuosisata sitten. Lumitöitä on tänäänkin tehty, ja lisää sataa koko ajan. Katolta putoileva lumi on ikään kuin käärinyt koko mökin puhtaan valkeaan pumpuliin. Liiterille ja saunalle menee auki luotu polku ja aitalle vain jalanjäljet hangessa, samoin kuin saunalta avannolle.  Jos aurinko suvaitsisi pilkistää pilvien lomasta, niin hanki saisi uusia värisävyjä. Sitä valoa ja hankien kimaltavia timantteja nähdään kylläkin vielä ennen kuin kaikki nämä lumet ovat sulaneet. On vain jaksettava odottaa:)

Musta lintu seuraili taas ihan lähietäisyydellä meidän touhuja. Enempi näyttää tykkäävän papan olemuksesta ja jutuista. Minä kun yritin puhutella, niin otti heti välimatkaa ja käänsi pyrstönsä. Sai se tänäänkin omena-annoksensa. Juuri nyt näyttää viskovan siemiä lintulaudalta maahan. 

Pihan elämää on niin mukava seurailla. On se sellaista halpaa ajanvietettä. Vaan tuo lumi jo alkaisi riittämään. Muuten hautaudutaan tänne mökkiin niin kuin se kettukivikin. Onneksi traktorimies käy auraamassa kotitien auki, niin että päästään vielä tarvittaessa ihmisten ilmoille. Ja onneksi on sähköt, niin voi paukuttaa tätä tekstiä maailmalle ja ajatella, että siitä on jollekin lukijalle mukavaa ajanvietteä.