Yks ja kaks

Mummo ja pappa ovat taas kotona. Piipahdettiin siis etelässä. Piipahdettiin ja piipahdettiin, kuusi yötä ja päivää meni yhdessä hujauksessa. Ei siellä etelässä ollut erityisen lämmintä, tuuli aikalailla navakasti. Ei loikoiltu rannoilla eikä aurinkokaan lämmittänyt. Se oli sellainen kaupunkimatka, ja pysyttiinkin tällä kertaa ihan kotimaassa. 

Tarkemmin ajateltuna paistoi meille se paras aurinko ja se aurinko näkyi lapsenlapsen kasvoilla. Tämä tomera ja osaava tyttönen laittoi mummon ja papan melkein polvilleen. Ja muuten välillä laittoikin, kirjaimellisesti. Oli päässyt unohtumaan miten vauhdikasta lapsiperheen elämä voi olla ja miten se vaatiikaan notkeutta. Sitä kadonnutta ja unohtunutta notkeutta, ketteryyttä . . . ja hermoja. 

Vauhtia ja virtaa löytyi pienestä ihmisestä enemmän kuin hiljenevästä maalaiskylästä. Puhetta pulppusi koko ajan ja sitä selitystä. Sitä tuli, vaikka joskus kiukkukin nousi pintaan ja pimensi hetkeksi kasvoilta paistavan auringon. Ihmekös tuo, kun lapsenlikkana oli mummo ja pappa, vanhat kankeat kalkkikset. Eiväthän he heti tietenkään ymmärtäneet, mitä asia milloinkin koski. Kun ne näkkäritkin voideltiin ihan eri tavalla kuin isi ja äiti:) 

Ärrä oli vielä hakusessa, mutta mitäs se sitten muka haittaa. Puheeseen oli tullut sitä vastoin tärkeä sana: Hän. Hän menee, hän ei halua, mutta kun hän haluaa. Oli sitten kyse Siiri-koirasta, unikavereista, Maijasta tai Liisasta. Kukaan niistä ei ollut Se, vaan Hän. 

Hän oli hyvin iloinen, kun isi ja äiti tulivat reissulta kotiin. Pappa oli kyllä kiva, mutta mummo väitteli liikaa. Palaute tuli siis välittömästi, rehellisesti ja suoraan. Häneltä:)

                                                   

               

Yks ja kaks ja pimpampom, kenen nämä valpaat on?