Tapasin tänään vanhoja työkavereita, tai siis nätimmin sanottuna entisiä sellaisia. Rakkaat kiitokset siis Salmelle, Ainille ja Irjalle:) Eihän meistä kukaan ole vanhentunut, eihän? Juttelimme ja muistelimme menneitä, niitä vanhoja hyviä aikoja. Oliko ne tosiaan hyviä aikoja? Monessa asiassa olimme samaa mieltä, että hyviä olivat.
Kun neljä puheliasta muistelijaa sattuu saman pöydän ääreen, niin juttua riittäisi vaikka seuraavan vuorokauden puolelle. Jos vielä silloinkaan loppuisi. Meillä on niin paljon yhteisiä tapahtumia ja tarinoita.
Automatkalla tuli mieleen ajat, kun olin juuri valmistunut ja aloittelin työpestiäni. Yksi osaston vanhuksista oli joutunut jonkun vaivan takia sairaalahoitoon. Soittelin heti työvuoron alettua sairaalan osastolle ja kyselin vanhuksen vointia. En enää muista nimeä, mutta kutsutaan häntä nyt sitten vaikka Selmaksi. Että mitenkä meidän Selma siellä pärjäilee ja milloin olisi kotiutumassa takaisin vanhainkotiin? Sain tomeran vastauksen, että Selmasta ollaan tekemässä sairaalapappia. Olin aivan äimänkäkenä. Mitä minulla oli mennyt monen vuoden ammattikorkeakoulutuksessa aivan ohi korvien? Mikä tämä pappijuttu nyt tarkoittaa? Suu napsahti kiinni ja olin piiiiitkän tovin hiljaa. Puhelimen toisesta päästä jo huudettiin haloo, haloo, katkesiko puhelu vai mikä tuli? Viimein raksutti hitaassa päässäni, että nyt varmaan tarkoitetaan pitkäaikaispäätöstä eli lyhennettynä PAP. Selman vointi oli edelleen laskenut ja sairaalassa oltiin tekemässä päätöstä, että hän jäisi sairaalatasoiseen pitkäaikaishoitoon. Se tuli vain hoitajan suusta muodossa sairaalapappi.
Tämä ja monta muuta tapausta on jäänyt elävästi mieleen. Kirjoittelin niitä joskus muistiinkin. Pitäisi kaivaa ne jostakin muistojen laatikostoista ja kertoa teillekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti