On niitä vähän

Ne kulkevat hiljakseen, joskus kaksistaan, mutta useimmiten kuitenkin yksin. Niillä on nahkassa uurteita ja niiden käynti on hidasta ja kumaraista.  Ne seisahtelevat, huokailevat ja katselevat ympärilleen. Niillä ei ole enää kiire mihinkään. 

Ne olivat ennen työmuurahaisia, nyt niiden polut vievät terveyskeskukseen, pikkukauppaan tai siihen toiseen sillan taakse. Ja apteekkiin ja pankkiin. Joidenkin polku johtaa sunnuntaisin kirkkoon asti. Siellä ne istuvat penkissään ristien kätensä ja kiittäen jokaisesta elonpäivästään. Siellä he veisaavat ja vieläpä melkein samaan rytmiin kuin kanttori, mutta niin hartaina ja kiitollisina.

Kun ne tapaavat toisen ryppyisen työmuurahaisen, niiden ilme kirkastuu ja ne vaihtavat kuulumisia: Mitenkä out pärjännä jalakas kanssa? Mulla se tuo syvän vuan reistoo ja piästä heittää. Marevaania pittää syyvä ja kokkeissa juosta. (huokaus) Siinnehän sitä männään, haatuumuata kohti. Tuleha pistäätymmään, kyllä minä aena kahvit jaksan keittee. Tuleha niin turistaan!

Sitten ne eroavat. Toinen jatkaa potkupyörällään apteekkiin ja toinen kävelysauvoineen kotiaan kohti. Näin on elämä kohdellut hyvinvointiyhteiskunnan rakentajia. Tähän muottiin on elämä heidät asettanut. He uurastivat pienillä maatiloillaan. Aamusta iltaan. Pelloilla, tuvassa, navetassa ja metsissä. He kasvattivat ja kouluttivat lapsensa antaakseen heidät sitten maailman vietäväksi. 

He jäivät tänne kylille, kun lapset pakenivat maailmalle etsimään leipäänsä. Siellä kaukana lapset kulkevat nyt kiireisinä ja hiki päässä nykyajan muurahaisina. Sieltä he väsyneinä tulevat kesäisin ihmettelemään tätä kylien hiljaisuutta. Sitä hiljaisuutta, joka melkein rikkoo heidän korvansa, mutta on meille vanhoille työmuurahaisille sitä parasta mitä maailma voi tarjota.