Aika

Ei ole hyvää, ei huonoa aikaa.
On vain nyt ja on parastaikaa.
Mikä on alkanut jatkuu yhä.
Säilyy paha ja kestää hyvä.
                                Artur Alliksaar

Runo on aina ajankohtainen. Jokaisessa ajassa, aikakaudessa, vuodessa ja päivässä, on jotain hyvää ja jotain pahaa. Usein sen kuitenkin huomaa vasta jälkikäteen, joskus vuosien tai jopa vuosikymmenien kuluttua. Puhun nyt vain omasta puolestani, kun ajattelen esimerkiksi omaa lapsuuttani. Miten paljon siinä olikaan hyvää ja kuitenkin jotain äärettömän pahaa.

Aika tuntuu rientävän niin kovin nopeasti. Yhtäkkiä huomaa, että dosetti on tyhjä. On siis perjantai. Taas! Jos nukutaan aamulla vähän pidempään, niin kuin nyt vaikka puol yhdeksään, ja sitten tavan ja periaatteen mukaan heräillään hitaasti ja nautitaan aamupuurosta ja kahvista. Kohta pällistellään ikkunasta näkyvää luontoa (ja halkopinoja, ovat niin komeita ja niin suorassa rivissä), käydään nuuhkimassa portailla ilmavirtauksia  ja arvostellaan/arvioidaan maan poliitikojen päätökset tai päättämättä jättämiset ja siinä samalla myös Talvivaaran retuperäisyys tai joku muu mieltä askarruttava asia. Niin katos vaan, aika on mennä hurahtanut ja kello on jo puoli päivää! 

Kun saadaan viimein itsemme liikkeelle ja päivittäiselle (lähes) lenkille, niin päivä kallistuu jo iltaa kohti. Onko tässä nyt mitään järkeä? Työssä ollessa työpäivät tuntuivat aina niin käsittämättömän pitkiltä ja perjantai tai seuraava vapaapäivä tuntui olevan vuosisatojen päässä.  Nyt, kun ei ole enää kiire töihin, niin aika mennä hurahtaa, eikä meinaa perässä pysyä. Ja elämän tiimalasin hiekka valuu . . . 

Ei oteta kuitenkaan ressiä ajasta, ei sen hyvyydestä tai pahuudesta eikä ainakaan sen riittämättömyydestä. Jos ei muuta ole, niin on ainakin aikaa. On vain opittava käyttämään ja täyttämään aika parhaalla mahdollisella tavalla. Sillä opintomatkalla ollaan myös me, Kettukiven mummo ja pappa. 

    

                            

Napi napi

Lunta, lunta pitäis saada ja pakkasta. Ja nopeesti! Kylätie on vellinä, lenkkipolut pehmeinä juoperoina ja joka puolella tämä kaiken nielevä harmaus. Ai, että ahistaa. Syksyllä on muutenkin aina niin helevetin ankeaa. Siis sen jälkeen, kun puiden lehdet ovat maassa ruskeana mattona, aurinko piilossa paksun pilvimaton takana ja taivaalta tulee vettä milloin tihkuna milloin kuin saavista kaatamalla. Alkusyksy kaikkine väreineen ja metsän aarteineen, se on melkeinpä parasta aikaa. Mutta sitten iskee ankeus, kunnes suloinen ja kirpakka talvi peittää luonnon valkoiseen harsoonsa ja elämään tulee taas valoa. Missä talvi luuraa? Amerikassa saatiin lunta vuorokaudessa peräti puolitoista metriä ja tänne saadaan, jos saadaan, muutamia hiutaleita, jotka nekin sulavat pois.

Nyt mummo napisee, napi napi, oikein kunnolla. Me tarvitaan lunta ja pikkupakkasta. Siis haloo, Yläkerran Isäntä, antaa tulla vaan lunta tupaan ja jäitä eteiseen. Täällä ollaan valmiina talven taistoon. Lumikolat, luudat ja lapiot odottavat toimettomina. Huopikkaat ja potkukelkat huokailevat aitassa, että milloin sitä lähdetään niille reippaille talvisille retkille. Tulistelureppu on valmiiksi pakattuna nokikahvipannuineen.

Tämä oli Kettukiven mummon iltarukous tänä perjantai-iltana 28. marraskuuta armon vuonna 2014.  Jonain toisena iltana sitten erilainen rukous:)

                            

                               James Potkukelkka

           Pekka Potkukelkka

Jäläkiä

Pyy

Mummo, teeri ja postiauto?

Orava

Harakka

Minä aina höpötän niistä jälistä. Että tänään nähtiin kärpän tai jäniksen tai jonkun muun luonnon eläjän jättämät jäljet ja toisena päivänä taas jonkun muun. Tai ihan samojen:) Aina ne ovat yhtä ihania ja yllätyksellisiä. Tuumaillaan usein, että tuosta se on loikkinut tai pomppinut tai hiippaillut. Semmosia me ollaan. Jotenkin välillä ihan lapsellisia, vaikka ollaan melkein ikäloppuja. Tai no, ei nyt sentään. Toisaalta eihän sitä tiedä milloin se ikä loppuu. Toivottavasti ei nyt ihan lähiaikoina. Olis vielä niin paljon tekemistä. Ikkunatkin pitäis pestä, Kettumummon pipareita pitäis leipoa ja papalla olis vielä iso pino puita hakattavana. Voe helekatti, kun meni niin sivuraiteille tämä kirjoittaminen. Anteeks! Ei pitäis vakavalla asialla . . . toisaalta huumoriakin tarvitaan . . . ja nauru pidentää ikää . . .

Laitoin tähän ihan todistusaineistoksi muutaman kännykällä otetun kuvan. Kännykkä on siitä metka kapine, että sillä se onnistuu valokuvaaminen, videointikin ihan melekein missä vain, ja nettiin pääsee vaikka keskellä metsää. Jos siis haluaisi. Ei todellakaan tulis pieneen mummon mieleenkään, että netissä surhvaelis, kun ympärillä on kokonainen  ihmeellinen luonto. Kuvat otettiin eilen, tänään satoi vettä ja vei jäljet mukanaan. Pakkasen kuurasta on vain muisto. Sen yritin vangita paperille:)

Huurteiset puut kuvastuvat järven pintaan

Tervetuloa

Kuulin eilen huhuja, että blogini on saanut uusia lukijoita. Siispä tervetuloa te kaikki uudet seuraajat, tasapuolisesti ja ikään katsomatta. Tosin sellainen kutina minulla on, että lukijani eivät ole ihan nuorinta väkeä. Tiedä häntä:) Toivottavasti kuitenkinviihdytte Kettukiven mummon seurassa:)

Päivän lenkki on heitetty. Siinä kävellessä tuli taas aatoksia mieleen. Tällä kertaa vuosikausia autiona olleen talon tiimoilta. Pihatie on nurmettunut, pajuja pukkaa talon seinustoilla, vuorilaudat repsottavat ja katto on sammalen peitossa. Ikkunoissa on auringon ja ajan haalistamat verhot, ne jotka viimeinen emäntä viimeisinä vuosinaan silitti ja viritteli paikoilleen. Huonekalut, taulut ja astiat näyttävät olevan niillä sijoillaan, kuin ne siihen joskus jäivät. On kuin koti vain odottaisi ja odottaisi asujiaan. Pitkää on ollut vuosien odotus. Pöydälle jäänyt sanomalehti on kellastunut, rappaukset tippuvat uunin kyljistä ja ikkunalaudan kukkaruukun kasvatti on muuttunut pölyksi. Voi että miten surullista.

Olen kuullut kerrottavan, miten talo oli huolella pidetty, piha täynnä kukkia, marjapensaita ja omenapuita. Navetassa oli karjaa, ympärillä kauniit pellot ja hyvin hoidetut metsät. Mihin hävisi se vuosien uurastus ja ahkera työ? Isäntä ja emäntä nukkuvat kirkonkylän siunatussa maassa. Kuka muistaa heidän työtään? Saivatko he aikanaan kiitosta? 

Jokaisen autioituneen ja hylätyn talon tai mökin pihassa tulisi olla hieno kyltti. Siinä lukisi ketkä rakensivat tämän talon ja tilan ja antoivat elämänsä, ja terveytensä eli kaikkensa. 

Jos sinun naapurisi, sukulaisesi tai tuttavasi on tällainen vielä elossa oleva hyvinvointi Suomen rakentaja, kutsu hänet kahville, käy tarvoamassa apuasi arjen askareisiin ja kerro kuinka arvostat hänen elämäntyötään. Voihan se olla, että vastaanotto on hyvin suomalainen, että mittee työ tänne tuppaannutta, minä pärjeen minkä pärjeen, enkä kuuna päevänä ou apua tarvinna. Kannattaa kuitenkin kokeilla. Voi olla, että tuvassa osuukin yksinäinen, juttuseuraa ja pientä apua kaipaava mummo tai ukki, joka ilahtuu ja on onnellinen saamastaan huomiosta. 

Illalla

Ihan pikku lisäys edellisen tekstin juoneen, nimittäin siitä eläinten jälkien seuraamisesta. Tiellä ja poluilla oli aamupäivän aikana satanutta tuoretta lunta. Öisiä jälkiä ei näkynyt. Jäniksetkin pysyttelevät vuorokauden verran piilopaikoissaan ensilumen aikaan. Oravat olivat hypelleet aamun aikana. Niiden jälkiä näkyi monessa paikassa, joissakin ihan poluiksi asti. Lähempänä laiturirantaa näkyi lumikon ja metsämyyrän jälkiä ristiin rastiin tiellä. Kovin näytti sille, että myyrä oli joutunut lumikon kynsiin. Ai, että minä en tykkää lihansyöjistä! Enkä luonto-ohjelmista! Niissä aina joku pienempi joutuu isomman syötäväksi.

Gentsun mökin luona kuunneltiin taas tiaisia, niitä tali-, hömö-, sini- ja töyhtötiaisia. Tästä luettelosta puuttuu sontiainen, mutta sehän onkin kovakuoriainen, tuttavallisemmin sittisontiainen. Heh hee!

 

Lausunkin jo lapsena oppimani runon eli lorun

Levollisna lehmänpaska lepikossa lötköttää,

sinipinta sontiainen paskan alla pötköttää!

Aamulla

Lahti on jäässä, ja jään peittää valkea koskematon lumipeite. On jälleen aivan hiljaista, pysähtynyttä. Vain hienoista, melkein näkymätöntä lunta leijailee ilmassa.  Aamupuuro on syöty ja vielä hörpätty kahvit siihen päälle. Sohvalla loikoen on karistettu viimeiset unenrippeet. Ja odotettu, että aamun kipulääke alkaa vaikuttamaan. Nyt on päivän parhaita hetkiä. Takana yön lepo ja suhteellisen sopuisa unennäkö. Nyt on virtaa, se mitä tämän ikäisessä, kokoisessa ja kuntoisessa mummossa nyt yleensäkin on. Ei siis mitenkään erityisen mainittavasti. Hyvä näinkin, monella on varmaan huonommin.

Tuosta unenäöstä vielä. Näen yleensä paljon unia ja muistan aamulla uneni joksus hyvinkin selkeästi. Minulla on tapana heti herättyäni kertoa papalle, mitä tuli yöllä katselluksi. Unissa olen usein töissä. Jossakin niistä hoitoalantyöpaikoissa, joissa tein niin sanotun työurani. Unet ovat hyvin tapahtumarikkaita, joskus ahdistaviakin. Olen kuin eksynyt, en osaa oikein tehdä mitään. Yleensä kaikki menee joka tapauksessa jollakin tavalla pieleen. Niin kuin sinäkin yönä, kun olin muka yökkönä ja heräsin aamulla jonkun hoidettavan sängystä ja huomasin, että kaikki yön työt oli tekemättä ja kohta aamuvuorolaiset tulisivat töihin. Hui, että se säikäytti. Erään kerran taas joku vanhuksista yritti synnyttää, mutta huonoin tuloksin. Vauva ei vaan millään suostunut putkahtamaan maailmaan. Minäpä sitten tuskastuneena toivottomaan yritykseen hyppäsin sänkyyn ja sanoin, että anna kun minä näytän miten synnytetään. Onneksi se uni loppui siihen! Oliskohan minulla ollut ilmavaivoja, vai mikä se pisti tuommoistakin "katsomaan"? Se niistä unista!

Pappa kokoilee jo ulkoiluvaatteitaan. Kohta siis lähdetään päivittäiselle lenkille. Sauvakävellään, pysähdellään välillä ja kuunnellaan hiljaisuutta. Etsitään metsäneläinten elämänmerkkejä, jälkiä lumessa ja ääniä puiden siimeksessä. Ehkä pihakoivuista lennähtää taas teeriparvi aamusyönniltään. Täällä luonto on lähellä, ihan oven takana. 

Kaikki eivät pääse näin korpeen kuin me, kaikki eivät edes halua.Toki luontoa voi seurata kaupungeissakin, jos se kiinnostaa. Onhan siellä citykanit ja citypöllöt. Ja viemärirotat! Ulkoilureiteiltä löytyy merkkejä metsäneläimistä.Jälkiä, jätöksiä, ääniä ja näköhavaintojakin. Lajisto on suppeampi ja monet eläimet ovat kaupungistuneet ja kesyyntyneet. Niin kuin oravat. Nehän kiipeilevät kerrostalojen seiniä pitkin ja säikyttelevät/ihastuttavat kaupunkieläjiä.

Siispä siirryn tästä kirjoitusmaailmasta todellisuuteen, laskeudun parvelta ja suunnistan ulkolenkille papan jälkiä seuraten. Ne jäljet on helppo tunnistaa; isot lenkkarinjäljet lumessa. 

Hiljaisuus

Tuli vaan mieleen, että oletteko koskaan kuunnelleet hiljaisuutta? Täällä maalla siihen on mahdollisuus. Tänään oli oikein otollinen sää hiljaisuuden kuuntelemiseen. Ei tuulen virettäkään, ei naapuri moottorisahan kimpussa eikä yhtään autoa mailla ei halmeilla.

Papan kans suunnattiin päivän puolivälissä lenkille ja poikettiin polulta metsään. Sammaleisessa metsässä saa jalkalihakset ihan erilaista rasitusta kuin maantietä taivaltaessa. Tasapainokin harjaantuu siinä mättäältä mättäälle hyppiessä. Tai siis, ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa minun etenemistä hyppelyksi. Semmoista tarpomista se enemmänkin on. Pääasia, että jalka vielä nousee. Eiks vaan:)

Metsässä on nyt tosi helppo liikkua, ei ole hyttysiä, ei ampiaisia, ei kyykäärmeitä eikä niitä karhujakaan, joita eilen manailin olevan. Sieltä täältä kuuluu harvakseltaan tiaisen sirkutus. Kaikilla tiaisilla on tietenkin oma lauluäänensä. Eivät ne nyt tähän vuodenaikaan varsinaisesti laula, enemmänkin ilmoittelevat toisilleen pienillä merkkiäänillä, että kaksi siivetöntä ihmispoloa tallustaa metsässä tai että Gentsun lintulaudalla on tuoreita auringonkukansiemeniä, käykääpä maistamassa! Gentsu on yksi meidän kyläläinen, joka muistaa ruokkia metsäneläimiä monella kymmenellä kilolla erilaisia siemeniä.  

Talitiaisen kaikki tuntevat, sinitiaisella on sininen päälaki ja töyhtötiaisella on tietenkin töyhtö pään päällä. Ja sitten on vielä kuusitiainen ja hömötiäinen, vai onko ne sitten kuitenkin yksi ja sama lintu, en tiedä. Olkoon, en ole ornitologi enkä seminologi.

Siellä metsässä pysähdyttiin vähän väliä ja ihmeteltiin suurta hiljaisuutta. Sitten köpöteltiin kotiin. Lonkkaan vihloi ja polveen tuikki, kun päästiin pihaan asti. Mutta ei se mitään sen riemun rinnalla. No, naapurista sitten kuuluikin paukutusta. Jotain siellä korjattiin. Elämisen ääniähän ne vaan on. Ei olla yksin tässä avarassa maailmassa.  

Vuorikiipeilyä

Pappa on kotona ja hyvässä kunnossa. Jippii. Siispä lähdettiin ulkoilemaan. Maahan oli satanut hentoisen valkean lumikerroksen, mutta kuitenkin riittävän, että päästiin lukemaan jälkiä. 

Ensimmäiseksi tietenkin näkyi kärpän jäljet. Sattaa hyvinkin olla se sama, joka piti Minniä pilkkanaan piiloutumalla aitan alle. Minni kiersi aittaa tuntikaupalla muristen ja haukkuen. Hyi sinua kärppä, ettäs ilkesit kiusata:( 

Sitten nähtiin parit lintujen jäljet, toinen ehkä närhi ja toinen isompi, eli teeri. Pupukin oli mennyt tietä edestakaisin ja tietenkin orava, ei kuitenkaan liitto-orava Salme Pasi, vaan ihan tavallinen Kurre Orava. Kettukin oli jolkottanut metsäpolulla. 

Me kiivettiin mäelle. Täällä mäkiä nimitetään vuoriksi. On Verkkovuori, Vekarovuori ja Suostunvuori. Vuoren rinteessä on ihana kekometsä. Oikea muurahaisten valtakunta. Monta todella suurta kekoa ja paljon muurahaistenpolkuja ristiin rastiin. 

Sitten pappa teki havainnon, että onpas tuossa iso jöötikasa, varmaan jonkun isomman eläimen. Siinä silmänräpäyksessä näin jo edessäni ison karhun seisomassa kahdella jalalla ja läpsyttämässä yhteen etukäpäliään. Sanoin, etten liikahda metriäkään muuta kuin kotimökkiä kohden, jos täällä kerran vielä karhuunkin törmää. En kuitenkaan osaisi tekeytyä tarpeeksi kuolleeksi, kun karhu tökkäisi märällä kuonollaan. Taas olin kasannut mielessäni kaikki katastrofin ainekset.  Kyllä pappaa huvitti tämä minun mielikuvitukseni. No, jöötikasa ei enää höyrynnyt ja sen lähellä oli jonkun sorkkaeläimen jälkiä. Herra Hirvi oli varmaankin käynyt siinä kyykyllä ja jatkanut kevyempänä matkaansa. 

Piti monta kertaa huilata ennen kuin oltiin vuoren päällä. Siellä vielä hengähdettiin ja kuunneltiin ääniä. Muutama tintti sirkutti harvakseltaan, kauempana teeri kukerteli syyskukertelujaan  ja maantieltä kantautui autojen ääniä. 

Päätettiin sitten laskeutua vuoren toiselta puolelta jyrkkää rinnettä pitkin. Se olikin vaikeampaa ja hitaampaa kuin ylös kapuaminen. Päästiin kuitenkin melkein umpeen kasvaneelle polulle, jota ennen nimitettiin vuorenalustieksi. Tietä pitkin oli kuljettu niitylle heinäntekoon. Nyt niitty kasvaa metsää.  

Polun vierellä näkyi entisiä kaatopaikkoja. Ison talon isäntä oli säilönyt kaiken joutavan romun tien viereen kaivamiinsa kuoppiin. Sieltä näkyi ruostuneita tynnyreitä ja muovikanistereita. Yksi romukasa oli jäänyt aivan peittelemättä. Sieltä pongattiin luokkeja, polkupyöränrunkoja, maitotonkkia ja kultivaattori ja paljon tunnistamatonta rautaromua. Ei taida jätelaki koskea ihan kaikkia tasapuolisesti! Taitaa isolla olla ison oikeudet! En tykkää, enkä peukuta!

Kuusen paksut juuret

Muurahaisten koti

Vuoren kivikkoinen rinne

Hiljaista

On niin hiljaista. On ollut koko päivän. Valkea kuura katoilla ja hiukan maassakin. Rannassa vähän riitettä. Kaksilapsinen joutsenperhe ruokaili vielä tänään vastarannalla. Närhit herkuttelivat pihlajanmarjoilla ja kärppä hyppeli mökin ympärillä. On se sukkelaliikkeinen otus. Musta hännänpää vain vilahteli. Oli se koko ajan varuillaan, pysähteli ja vilkuili ympärilleen. Kukapa sitä olisi häirinnyt, kun ei ole enää Minniäkään. 

Siivoskelin oikein pitkän kaavan mukaan. Laittelin ensin sinne tänne lojumaan jääneitä tavaroita paikoilleen. Sitten pölyt pöydiltä, hyllyistä, tauluista ja hirsien päältäkin. Pyöröhirsiin kertyy niin nopeasti sitä pölyä. Pöly kun on ikuista, siitä ei pääse eroon. Imurilla kävin nurkasta nurkkaan ja vielä lattianpesimellä loppusilaus.

Sitten lenkkivaatteet päälle ja eikun menoksi. Vauhti ei tänään päätä huimannut. Hengästytti mäessä ja muutenkin oli sellainen oudosti raskas olo. Vein roskapussin muutaman sadan metrin päähän roskikseen, enkä sitten muuta jaksanutkaan. Pussi oli kevyt. Meillä nääs lajitellaan lasit ja metallit erilleen, samoin palavat roskat uunin sytykkeeksi ja biojätteet kompostiin. Roskiin viedään vain muovit. 

Uunin lämmittäminen on aina ollut papan hommia, puiden kantaminen myös. Nyt kun pappa pötköttelee sairaalassa, niin lämmityshomma on mummon hallussa. Hirveesti ei selkä tykännyt puiden kantamisesta. Mutta ei pidä valittaa. Äitimuori sanoi aina ennen vanhaan, jos jotain valitti, että voe kättä, voe jalakoo, voe rimpin rampin persettä. Semmonen suorasanainen äiti oli mummolla. Hyvä oli äiti. No, nyt tuli sitten äitiäkin ikävä.

Pappaa on niin ikävä. Ja huolikin on, että miten kaikesta selvitään. Eipä tämä minun huolestuminen tai jännittäminen ole mitään uutta. On sydän milloin kämmenellä, milloin kintaan peukalossa. Tunnustan olevani varsinainen maailmanlopun odottaja. En nyt ihan aina, mutta melko usein kuitenkin. Maalaan niin sanotusti piruja seinälle. Paint the Devil on the Wall, sanois lontoonkielinen. Menikö oikein? On tuo kielitaito päässyt ruostumaan. Tiällä kun ee tarvii muuta ku savvoo. Sillä seleviää. Jos seleviää? Siis jos ei tule se mualimanloppu!

Vielä illalla Koko Suomi leipoo-ohjelman jälkeen pyöräytin tupla-annoksen piparitaikinaa. On sitten huomiseksi ajanvietettä. Nyt kun ei ole muuta kuin sitä aikaa. 

Pidetään porukalla peukkuja, että pappa tulee onnellisesti takaisin kotiin, että rytmi pysyy sydämessä ja lääkitys on kohdallaan.  

                                           

Harmaatako vain?

Ikkunasta avautuva maisema näyttää tasaisen harmaalta. Tai ei nyt sentään. On siellä värejäkin, kun oikein tarkasti katsoo. Ennen kuin aloitin akvarelliharrastukseni, näin syksyssä vain harmaata ja ruskeaa. Kuollut ruoho oli ruskeaa, lehdettömät puut harmaita, taivas aina harmaa ja järven vesi vieläkin harmaanpaa. Kesällä taivas oli sininen ja talven lumi valkoista. 

Olen oppinut näkemään syksyn harmaudessakin erilaisia sävyjä. Ruskea ei ole vain ruskeaa eikä harmaa vain harmaata. Luonnosta löytyy oranssia, okraa, violettia, vihreää ja punaistakin. Jos aurinko vähänkin pilkistää pilvien lomasta, väriskaala vain monipuolistuu. 

Pari kertaa mummon taulut ovat päässeet yleisön katseltavaksi. Olen melko kriittinen ja haen täydellisyyttä. Useimmiten paras tulos tulee, kun en liikaa suunnittele enkä ainakaan arastele värien kanssa. Kun antaa mennä vapaasti, niin lopputuloskin on joskus lähes täydellinen:). Tai, ei ehkä sentään:)

Kesän ja syksyn sävyjä

Arkea ja juhlaa

Tiistaina oli jälleen akvarelli-ilta. Nyt yritettiin asetelmaa. Luulin, että tehtäisiin taas niitä jokavuotisia pyttyasetelmia. Nyt olikin jotain erilaista, oli lumimarjapensaan oksista, kirjoista ym. tehty asetelma. Asetelma näytti heti hyvin mielenkiintoiselta. Samaa teemaa tutkiskelin viikolla sitten kotonakin. En ole vielä tyytyväinen kumpaankaan versioon. Ehkä teen vielä ainakin yhden yritelmän. Se harrastuksesta.

Yhtenä päivänä olin opettelemassa miten kassakone toimii. Olin nääs muutaman tunnin kirkonkylässä Puoti ja Puhvetissa. Kuulun yhdistykseen, joka talkoovoimin pitää auki tätä puotia. Myytävänä on paikallisia leivonnaisia, käsitöitä, kirjoja, akvarelleja ja grafiikkaa. Todella monipuolisia ja laadukkaita juttuja ja tietenkin hyvää kahvia ja aina tuoretta pullaa. Oli mukava päivä. Vähän otti selkään, mutta pötköttelemällä siitäkin selvisi. 

Perjantaina Puoti ja Puhvetti vietti 2-vuotis synttäreitään tarjoamalla perunavelliä ja ruisleipää sekä päälle vielä ässäkahvit. En muistanut miten hyvää pottuvelli onkaan. Lapsena sitä oli ruokana monta kertaa viikossa. Edullista ruokaa, maito oman navetan lehmistä ja perunat tietenkin oman pottumaan kasvatteja. 

Rollaattorit ja pyöräpotkurit saivat ilmaisen parkkipaikan. 

Eilen oltiin enomiehen synttäreillä. Ah, niin hyvää ruokaa, salaatteja, uunikalaa ja paistia ja tietenkin herkullista synttärikakkua. Ja elävää korkeatasoista musiikkia. Päivänsankarin poika Jukka ja kitaristi Juha Lanu esiintyivät.

Pappa tapasi monia sukulaisiaan, sellaisiakin, joita oli nähnyt viimeksi 40 vuotta sitten. Papan äiti, anoppini, oli kymmenlapsisesta perheestä. Heistä on jäljellä tämä päivänsankari ja yksi hänen siskoistaan. Kiitokset vielä Reijolle ja Maisalle kivoista juhlista:)

Sain toki minäkin eilen onnitteluja ja pappa sitten tänä aamuna. Kohta syödään porukalla, perinteistä karjalanpaistia, kotona tehtyä porkkanalaatikkoa ja tietenkin perunaa. Jälkkärinä on täytekakkua. Nam. Tytär miehensä kanssa on meidän ilona pikkukoirineen. Muistattehan koirat, joita kutsuin nimeltä Pikku ja Pikkupikku?

                                  Pikku ja Pikkupikku päiväunilla

Akvarellit

Te kaikki varmaan muistatte, että harrastan akvarellimaalausta. Aloitin Kuopion kansalaisopistolla syksyllä 2009. Olin pitkään harkinnut asiaa, varmaan ainakin 15 tai jopa 20 vuotta. Aina se jäi, oli muka jotain tärkeämpää. Niin kuin lapset, koti, työ. Niin työ, työ? Jotenkin tuttu sana, mutta ei nyt tule mieleen, että mistä. Heh hee! Papan kannustamana sitten viimein uskaltauduin aloittamaan. 

Alku oli todella hankalaa, mutta kuitenkin hyvin kiehtovaa ja koukuttavaa.  Värit karkailivat märällä "lumppupaperilla" aivan hallitsemattomasti. Ajatuksiin tuli takaumia kansakouluajoilta. Silloinkin piirustuspaperin väriläiskät sekoittuivat jotenkin omavaltaisesti. Alkuhankaluuksista huolimatta olin oitis harrastuksen lumoissa.

Akvarellipaperi tehdään puuvillasta, ei siis puuselluloosasta. Lumppupaperi kastellaan ensin läpimäräksi. Sitten aloitetaan, joko märkää väriä märälle, jolloin väri leviää aluksi lähes hallitsemattomasti. Tai kuivuneelle paperille, silloin väri on hallittavissa, mutta jälkikin on aivan erilaista. 

Hiustenkuivaajat ovat aina tunneilla kovassa käytössä. Niillä kuivatellaan paperia sopivaan kosteuteen. Kotona maalatessa annan värien kuivua kaikessa rauhassa. Puuhastelen jotain kuivumista odotellessa. Katson telkkaria, pesen astioita ja vaan haaveilen. Ai että mistäkö? No, tietenkin siitä täydellisestä mestriteoksesta. Siitä missä näkyy täydellinen värien harmonia ja käsin kosketeltava tunnelma. Muutaman kerran olen päässyt lähelle, mutta en todellakaan täydellisyyteen. 

Tuopissa pöydällä on vain vettä pensselin kastelemiseen, ei siis mitään nautintoainetta tai inspiraation houkutteluainetta. Hiukset jäivät näköjään kampaamatta kuvanottamispäivänäkin. 

Mielikuvitusperhosen maalasin märälle paperille ja viimeistelin akvarellikynillä. Työstin tätä aihetta useampaan kertaan. Tämä on mielestäni onnistunein.

Utuisen syysmaiseman, hiljaisen kylätien, maalasin myös ensin täysin märälle pohjalle. Sitten lisäsin useita hentoja värikerroksia. 

Sirpaleita

Hector levytti Ihmisyyden sirpaleet ja Arttu Viskari, tuo Puijon Värin entinen kesämyyjä, hän levytti Sirpan. Mutta minäpä siskoni synttäreiden kunniaksi pudotin hyllyllisen lasitavaraa ja sain tulokseksi pesuvadillisen sirpaleita. 

Minäpä kerron koko jutun. Ruoka oli valmistumassa. Odotimme vieraiden saapumista. Olimme just kattaneet pöydän, mutta yhden lasin olisin vielä tarvinnut. Makkarin puolella meillä on virtiinikaappi, Ikeasta hankittu, päivän verran kokoon naputeltu, nätti kuin mikä. Ylähyllyille olin laittanut lasitavaraa, alimmalle kaikki parhaat lukuelämykseni ja muille hyllyille kaikenlaista pientä tilpehööveriä, niin kuin koruja ja hajuvesipulloja. Ja 1950-luvun kastemaljan. Siitä oli kastettu minut ja kaikki meidän ja veljen lapset. Siis hyvin rakas esine, suoranainen aarre. 

Kurotin ylähyllyltä röpelöpintaista juomalasia ja silloin hyllykannatin petti. Voi taivas, lasit alkoivat tippua yksi toisensa jälkeen. Olin sanaton ja kauhuissani. Mielessä vain jo suru siitä, että nyt meni se korvaamaton kastemalja. Tuvan puolella oli kolme henkilöä. Osaan kuvitella kuinka he vilkuilivat toisiaan ja kuuntelivat  ja ihmettelivät lasien helinää, joka vain jatkui ja jatkui. Tuntui siltä, että he eivät niin sanotusti eväänsä letkauttaneet, ennen kuin huusin apua. No, hirmu sotkuhan siitä tuli, mutta tuli myös apua. Seisoin lasinsirujen keskellä. Isoimmat sirut kerättiin vanhaan pesuvatiin. Loput siivottiin imurilla, vaikka luulen, että siruja löytyy vielä seuraavassa ja vielä seuraavassakin viikkosiivouksessa. Aivan kuin joulukuusen neulasia. Niitähän riittää juhannukseen saakka. 

Mukavat synttärijuhlat pidettiin. Vaikka oli stressannut pesemättömien ikkunoiden takia, luulen, että ne eivät ketään häirinneet. Tunnelma oli rento ja välitön. Ruoka maistui ja siskon tuoma täytekakku erityisesti. Kastemalja odottaa ehjänä seuraavia ristiäisiä. 

Sirpaleiden sanotaan tuovan onnea. Toivotaan sitä onnea siskolle, veljelle, lapsille, lapsenlapsille ja meillekin. Ja tulevana isänpäivänä kaikille isille, ukeille, vaareille ja papoille, heille myös onnea. 

Nyt järvessä on hentoinen riite, maassa ja puiden oksilla kuuraa. Jos aurinko olisi hiukankin pikistänyt pilvien raosta, niin luonto olisi näyttänyt miljoonat timanttinsa. 

Nyt on kynttilöiden aikaa