On vain nyt ja on parastaikaa.
Mikä on alkanut jatkuu yhä.
Säilyy paha ja kestää hyvä.
Artur Alliksaar
Runo on aina ajankohtainen. Jokaisessa ajassa, aikakaudessa, vuodessa ja päivässä, on jotain hyvää ja jotain pahaa. Usein sen kuitenkin huomaa vasta jälkikäteen, joskus vuosien tai jopa vuosikymmenien kuluttua. Puhun nyt vain omasta puolestani, kun ajattelen esimerkiksi omaa lapsuuttani. Miten paljon siinä olikaan hyvää ja kuitenkin jotain äärettömän pahaa.
Aika tuntuu rientävän niin kovin nopeasti. Yhtäkkiä huomaa, että dosetti on tyhjä. On siis perjantai. Taas! Jos nukutaan aamulla vähän pidempään, niin kuin nyt vaikka puol yhdeksään, ja sitten tavan ja periaatteen mukaan heräillään hitaasti ja nautitaan aamupuurosta ja kahvista. Kohta pällistellään ikkunasta näkyvää luontoa (ja halkopinoja, ovat niin komeita ja niin suorassa rivissä), käydään nuuhkimassa portailla ilmavirtauksia ja arvostellaan/arvioidaan maan poliitikojen päätökset tai päättämättä jättämiset ja siinä samalla myös Talvivaaran retuperäisyys tai joku muu mieltä askarruttava asia. Niin katos vaan, aika on mennä hurahtanut ja kello on jo puoli päivää!
Kun saadaan viimein itsemme liikkeelle ja päivittäiselle (lähes) lenkille, niin päivä kallistuu jo iltaa kohti. Onko tässä nyt mitään järkeä? Työssä ollessa työpäivät tuntuivat aina niin käsittämättömän pitkiltä ja perjantai tai seuraava vapaapäivä tuntui olevan vuosisatojen päässä. Nyt, kun ei ole enää kiire töihin, niin aika mennä hurahtaa, eikä meinaa perässä pysyä. Ja elämän tiimalasin hiekka valuu . . .
Ei oteta kuitenkaan ressiä ajasta, ei sen hyvyydestä tai pahuudesta eikä ainakaan sen riittämättömyydestä. Jos ei muuta ole, niin on ainakin aikaa. On vain opittava käyttämään ja täyttämään aika parhaalla mahdollisella tavalla. Sillä opintomatkalla ollaan myös me, Kettukiven mummo ja pappa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti