Tuli vaan mieleen, että oletteko koskaan kuunnelleet hiljaisuutta? Täällä maalla siihen on mahdollisuus. Tänään oli oikein otollinen sää hiljaisuuden kuuntelemiseen. Ei tuulen virettäkään, ei naapuri moottorisahan kimpussa eikä yhtään autoa mailla ei halmeilla.
Papan kans suunnattiin päivän puolivälissä lenkille ja poikettiin polulta metsään. Sammaleisessa metsässä saa jalkalihakset ihan erilaista rasitusta kuin maantietä taivaltaessa. Tasapainokin harjaantuu siinä mättäältä mättäälle hyppiessä. Tai siis, ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa minun etenemistä hyppelyksi. Semmoista tarpomista se enemmänkin on. Pääasia, että jalka vielä nousee. Eiks vaan:)
Metsässä on nyt tosi helppo liikkua, ei ole hyttysiä, ei ampiaisia, ei kyykäärmeitä eikä niitä karhujakaan, joita eilen manailin olevan. Sieltä täältä kuuluu harvakseltaan tiaisen sirkutus. Kaikilla tiaisilla on tietenkin oma lauluäänensä. Eivät ne nyt tähän vuodenaikaan varsinaisesti laula, enemmänkin ilmoittelevat toisilleen pienillä merkkiäänillä, että kaksi siivetöntä ihmispoloa tallustaa metsässä tai että Gentsun lintulaudalla on tuoreita auringonkukansiemeniä, käykääpä maistamassa! Gentsu on yksi meidän kyläläinen, joka muistaa ruokkia metsäneläimiä monella kymmenellä kilolla erilaisia siemeniä.
Talitiaisen kaikki tuntevat, sinitiaisella on sininen päälaki ja töyhtötiaisella on tietenkin töyhtö pään päällä. Ja sitten on vielä kuusitiainen ja hömötiäinen, vai onko ne sitten kuitenkin yksi ja sama lintu, en tiedä. Olkoon, en ole ornitologi enkä seminologi.
Siellä metsässä pysähdyttiin vähän väliä ja ihmeteltiin suurta hiljaisuutta. Sitten köpöteltiin kotiin. Lonkkaan vihloi ja polveen tuikki, kun päästiin pihaan asti. Mutta ei se mitään sen riemun rinnalla. No, naapurista sitten kuuluikin paukutusta. Jotain siellä korjattiin. Elämisen ääniähän ne vaan on. Ei olla yksin tässä avarassa maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti