Talitiaisen asunto-ongelmat

Just kun olin laittanut edellisen blogitekstin humputtelemaan pitkin mualimata, niin hirrenraosta vilahti JOTAIN hipaisten hiuksiani. Eihän hiiret lennä, eihän? KILJAHDIN ja pappa siihen heti (ärähti), että mittee se mummo siellä, jokohan tuasiisa näk muka HIIREN. 

Lepakoksi sitä ajattelin ja mielessä jo kertasin mihin hirveisiin sairauksiin voi sairastua LEPAKONPUREMASTA, vesikauhuun nyt ainakin. Kauhuissani olin hetkisen, kunnes totesin, että TALITIAINEN se vain oli. Oli ollut taas villoihin kaivautuneena yöpuulle asettautumassa, kun kaivautui liian syvälle ja pölähti mökin puolelle. Työtä tehtiin, että saatiin tintti kiinni. Onnistuttiin lopulta ja villatakin sisällä vietiin takaisin ulkoilmaan ja vapauteen. Heti pyrähti kuitenkin ikkunaan ja kaihoisasti katseli vielä ikkunan takana:) Ja vieläkin kurkistelee. Ei raukka osaa pimeässä mennä yöpuulle:)

Ei ihan huojuva lato, mutta hatara mökki, en paremmin sano, on tämä Kettukivi. Arveluttaa rakennusmestarin ammattitaito. Tosin tintit ovat jo vuosia pöyhineet villoja niin, että keväisin mökin seinien vieruksilla on runsaasti villatuppoja. Niin varmaan ensi keväänäkin. Taidetaan ensi kesänä rakentaa tinteille talviasuntoja, karhuvilloilla vuorattuja pieniä yksiöitä.

                                          

Talitiainen vierailulla

ja takaisin sisälle pyrkimässä:)

Lauantaina lintuasiaa

Päivä alkaa hämärtää kohti iltaa. Pappa kävi heti aamulla just ku olj suanna silimäsä auki, laittamassa mustalle linnulle omenalohkoja ja kaurahiutaleita ja vieläpä ihan gluteenittomia sellaisia. Ei nyt pitäis mustarastaan mahhoo kipristellä:) 

Lintu on tämänkin päivän mittaan ollut näkysällä vähän väliä. Vähän se silleen istuksii niin kuin niska köyryssä. En tunne mitenkään erityisesti lintujen käyttäytymistä, eikä Ornitologia kuulunut oman linjani ammattikorkeakouluopinnoissa edes vapaastivalittaviin aineisiin. Joka tapauksessa linnun kyyhöttävä asento kuvastaa mielestäni sitä, että lintua vähän viluttaa ja ehkäpä myös . . . miten sen nyt sivistyneesti sanoisi . . . hatuttaa. 

Ehkä se pienessä linnunpäässään miettii, miksiköhän tulikaan jäädyksi tänne kylmään pohjolaan. Lieneekö joutunut hyväuskoisuuttaan huiputuksen kohteeksi? Olisiko joku koiraspuolinen keltanokkainen ja lipeväkielinen Siipiveikko liverrellyt syksyllä ummet ja lammet: "Ah sinä ihmeellisen kaunis ja somapyrstöinen Turdus Medula-neitokainen, jääthän seurakseni. Saat kuun taivaalta ja kaikkein mehevimmät kastemadot, komeimmat koppakuoriaisten toukat ja makeimmat mustikat ja pääset iltaisin siipeni alle suojaan tuulelta ja sateelta." Ja lintuneitokainen sitten uskomaan ja keltanokka pirulainen lentämään ensimmäisten hallaöisten aamujen jälkeen kohti etelää ja etelän keimailevia pyrstönkeikuttajia. 

                              

                                                 

Kettukiven musta lintu

Ollaan papan kanssa jo muutaman viikon ajan ihmetelty lintulaudalla vierailevaa mustarastasneitiä. Säälitelty on ja sydän kintaan peukalossa odotettu milloin hangelta löytyy kuolon kangistama (rigor mortis) ja ketarat kohti taivasta viimeisen kerran ojentanut lintuvainaa. Pappa jo soitti BirthLifeenkin ja purki sinne huolensa. 

Lintu on nääs kovasti kesyyntynyt. Se ei näytä häiriintyvän, vaikka pihalla tehdään lumitöitä tai kannetaan liiteristä lämmityspuita. Joskus se pyrähtää lentoon autokatoksesta, mutta jää kuitenkin aivan pihapiiriin seuraamaan meidän askareita. Eilenkin pappa jututti mustaa lintua lähietäisyydeltä saunaa lämmittäessään. Lintu istu saunan terassikaiteella ja pappa jutusteli siinä vajaan metrin päässä. 

Pappa tietenkin kyseli linnulta ummet ja lammet, niin kuin nyt esimerkiksi, että mitenkä oot tänne jiännä, ku on nii kylymäkii ja minkä tähe sinä viskot nuita aaringonkukan siemenii lintulaavalta hangelle, eikö ne kelepoo? Ja mitteepä söesit, jos myö mummon kanssa vaekka Salesta ostettas jottae mieluista. Ja mitteepä mieltä out soteuuvistuksesta ja oesko sillä vaekutusta noen niinku linnun elämään, jos perustettas uus Nilakan kunta? Vaan ei se vastannut, oli vaan päätään käännellyt ja nokkaansa nostellut. Ei mitenkään ylpeästi vaan sillai lintumaisen ylväästi. Oli varmaan vaan pyörryksissä papan kysymystulvasta:)

BirthLifestä neuvoivat rakentamaan ruokintapaikan alapuolelle maahan pienen havumajan. Sinne majaan sitten voisi laittaa vaikkapa jyviä ja omenalohkoja. Siellä mustarastas sitten kävisi ruokailemassa, se kun ei osaa lintulaudalta syödä, vaan mieluimmin nokkii ruokansa maasta. Siksi se on heitellyt siemenetkin alas hangelle. Pappa rakenteli tänään havumajan ohjeiden mukaan. Toivotaan, että se ratkaisee mustarastaan syömisongelman tai ainakin helpottaa talvesta selviytymistä. 

Pappa asui pienenä poikana isässä ja äitinsä kanssa pienessä punaisessa mökissä tässä lähellä Kettukiveä. Mökin ikkunan alla oli lintulauta, ja pakkasella laudalla vieraili paljon pikkulintuja. Pappa seuraili lintujen touhuja ja arveli, että kyllä niitä varmasti paleltaa, kun ei niillä ole kenkiäkään. Niinpä pappa lämmitti leivinuunissa tiiliskiven ja vei lämpimän tiilen lintulaudalle tinttien talvipäivien iloksi. Oli se niin hellämielinen tuo pappa jo silloin:) Minun ensimmäiset lintumuistot liittyvät ihan toisenlaisiin tapahtumiin. Seurasin nääs, kun naapurin Pekka pyydysti lintulaudan pikkulintuja hiirennakilla. Hyi, hyi sinua Pekka:( Onneksi Pekan Oiva-isä teki nopeasti lopun tästä "lystistä".

Olen tässä kirjoittaessa seurannut mustarastaan havumajaa ja lintulautaa. Eipä ole vielä näkynyt mustaa lintua, tinttejä ja punatulkkuja kylläkin. Lenkillä käydessä huomattiin, että toissapäivänä oli kolme hirveä ylittänyt pihatien. Olivat liikkuneet tosi lähellä, vain parikymmentä metriä mökin nurkasta. Sopiihan täällä käyskennellä, eivät ole kenellekään häiriöksi, eivät meille ainakaan. 

Neiti Mustarastas

Vanha pihapiiri

Ostoksille lähdössä

Mummon ostoslista:

Voimaa ja sisua saadaan syömällä ravitsevaa leipää

Leivän syöminen lisää paperin kulutusta:)

Joskus saatetaan tarvita pyykkipunkkaakin 

Kevään loskakelejä varten kalossit ovat oiva valinta

Helwakaa tai Etaa en taida tarvita, mutta Trados-kojetta voisin ehkä kokeilla:)

Kirjoittelen huomenna löytyikö ostoslistan hyödykkeitä. Siihen asti heip!

PS.  Ostokset tehtiin. Aitoa ruisleipää löytyi pitkästä leipähyllystä ja muutkin tarvittavat aineet, kuten maidot runsaasta valikoimasta. Ennen oli vain maitoa, mutta nyt sille on yli 80 vaihtoehtoa. Ihmettelen ja jään ihmettelemään:)

Terveiset löylynlyömiltä

Kettukiven saunan eteisessä on koristeena vanha leveä lauta. Lautaan on väännetty rautalangasta sanat Löylyn lyömät. Pitää paikkansa, etenkin minun kohdallani. Näin jo mummoiän saavuttaneena päässäni edelleen pyörähtelee, joskus jopa pyrskähtelee, suorastaan suhisee, nimittäin uusia ideoita. Mitä kaikkea sitä saattaisikaan vielä tehdä käsillään. Kun en ole siunattu laulun lahjoilla enkä soittajankaan, niin ainoaksi mahdollisuudeksi toteuttaa ideoita jää tehdä käsillä, handuilla, räpylöillä, kännyillä, viispiikkisillä. Onhan niillä nimityksiä:)

Tuvan puolella on nyt sitten kuivumassa päitä. Niin juuri, en kirjoittanut väärin etkä sinä lukenut. Päitä siellä kuivuu! Heti tuli mielikuva silmien eteen hauenpäistä, joita pappa on joskus ripustellut kalansiivuupaikalle. Oikein silleen suu auki viritettynä, että kaikki terävät hampaat ovat näkyvillä. Yhteen ammottavaan hauenpäähän teki joku pikkulintukin pesänsä. Oisko ollut niinä vuosina, kun Lordi voitti euroviisut. Sitä ihmeteltiin, että ottiko tintti tahikka sirkku jotenkin Lordista mallia ja hankkiutui vähän zombimaisempaan pesimispaikkaan. 

Niin, palataanpa niihin päihin, niihin grillitikun päässä kuivumassa oleviin. Ostin nääs jo joitakin viikkoja sitten kevytmassaa ja tänään sitten innostuin tekemään päitä. Jos tämä idea onnistuu, niin seuraavaksi maalaan päät, liitän niihin hiukset ja vielä jollakin tavalla rustaan vartalon ja vaatteet. Sitten pyydän papalta apua silmiä kauniisti räpäyttämällä, että pappa tekee luudan ja luudanvarren. Noita-akkoja on siis tarkoitus tehdä, mutta lopputuloshan saattaa olla jotain aivan toista. Aika näyttää. Nyt on siis vasta kalpeita päitä . . .

Akvarellejakin maalatessa aikomuksenani on useimmiten aivan erilainen lopputulos, kuin sitten lopulta paperilla näyttäytyy. Vähän sama juttu on laulamisen kanssa. Omassa mielessäni laulaminen kuullostaa ihan mukiinmenevältä ja nuotilleenkin sointuvalta,  mutta auta armias, kun aukaisen suuni ja päästelen sävelet valloilleen, niin se ei sitten yhtään kuullosta samalta kuin siellä omassa päässäni. 

Laulelin aikoinaan lapsillekin tai ainakin yritin, ihan monia kertoja. Tuutulaulut vielä meni, kun eihän ne niin pienet vielä ymmärrä menikö nuotilleen vai ei. Tytär sitten vähän isompana uskaltautui sanomaan, että äiti, lopeta. Lapset ovat onneksi perineet musikaalisuutensa papalta, joka on muuten kuorolaulumiehiä, ykkösbasso. Ihan sillai vink vink, jos jokin paikallinen kuoro haluaisi hyvän ja raamikkaan laulajan riveihinsä. Se on sitten asia erikseen haluaako pappa:) 

Kuten nyt huomaat, niin löylyn lyömää sakkia ollaan. Niin oli hyvät löylyt tänäkin iltana, sellaiset lempeät ja pehmeät. Aamulla saunan ikkunassa on taas pakkasen maalaamia jääkukkia. Eipä se pakkanenkaan tiedä edeltä käsin, että millainen lopputulos ikkunaan muotoutuu. Mistä sitä minäkään tietäisin tuleeko noita-akkoja vai ainoastaan irtopäitä tikkujen nokassa. Se on vielä arvoitus. Hyvää viikonloppua teille kaikille:)

Hämärätunti

Hyvinpä vierähti taas päivä tupatöitä tehden. Kettukiven mökki alkaa olla järjestyksessä. Liikaa tavaran paljoutta on karsittu ja kiikutettu kirpputorille. Hirret on pyyhitty, samoin katot ja lattiat. Joka ikinen kaappi on järjestelty. Mielessä on vielä muutama tuunausidea, mutta ne voi odottaa ja kypsyä rauhassa toteuttamiskelpoiseksi. Runsaan vuoden mittainen sairastaminen on ohi, ja selkä kestää ihmeen hyvin. Knok knok, koputan puuta:)

Kiva sana tuo tupatyö, jotenkin tutun tuntuinen:) Entisinä aikoinakin talvisin tehtiin tupatöitä. Naisväellä oli villojen karstaamista, kehräämistä ja kutomista ja miehillä omat hommansa. Piti tehdä pikilankaa, korjata valjaita, veistellä uutta kirvesvartta ja monia muita nyt jo uhohtuneita askareita. Siinä samalla töiden lomassa jutusteltiin tai kuunneltiin vanhempien tai muuten juttutuulella olevien kanssaeläjien kertomia tarinoita. 

Hämärätunti oli se varsinainen tarinankerronta-ajankohta. Päivänvalo oli painumassa mailleen. Ei ollut valoisaa eikä vielä tarpeeksi pimeääkään, ei niin että raaskisi jo lampun sytyttää. Oli sellaista hämäränhyssyä. Äiti hääräili hellan ääressä,  isä levitteli kuivumaan uunin päälle metsässä kastuneita romppeitaan ja koulukkaat nahistelivat omia aikojaan. Joskus saattoi mieleen tulla jokin kertomisen arvoinen tarina. Oli aikaa kuunnella, sillä radio avattiin vain uutisten aikaan ja televisiosta oli kantautunut vasta joitakin epämääräisiä kuulopuheita.

Äiti paistoi siankylkeä ja rasva tirisi paistinpannulla. Välillä äiti romehti halkolaatikolla ja kolautteli hellanluukkua lisätessään puita. Isän metsätöissä kohmettuneet vaatteet sulivat uuninpäällyksellä ja vesi tippui lattialle. Tip, tip, tip. Pian isä sytytti hasakin ja tupaan tuli valkeus kuin päivänvalo. Uunin lämpö, hellalta leijaileva ruuantuoksu ja hasakin kohina unettivat. 

Pappa laittelee iltaruokaa. Juurekset kypsyvät uunissa, nyt ei siis roisku rasva paistinpannusta. Herkullinen tuoksu kylläkin kiipeää tänne parvelle asti. Maha sanoo, että näläkä, anna ruokoo! Vesi kielellä, hyvällä mielellä täältä Kettukiveltä tänään:)

  

Pitkien varjojen päivä

Talvi, pakkanen ja aurinko, hienoista hienoin yhdistelmä. Paljaiden lehtipuiden oksat, kuusien ja mäntyjen neulaset, kaikki niin kauniissa huurteessa ja auringon valo puiden oksilla kuin kristallien välkettä. Satumaisen kaunista, suorastaan mykistävää. Valo säihkyy puiden lomasta värjäten luonnon violetiksi, vaalean punaiseksi, keltaiseksi ja jopa kullan hohteiseksi. Varjot venyvät ja  yhä vain venyvät uskomattoman pitkiksi ja raidoittavat puhtaan hangen pakkasen omaksi kudonnaiseksi. Tämän kaiken väreineen ja tunnelmineen haluaisin joskus saada vangituksi paperille ja tauluksi. Siinä on minulle loppuelämän haastetta ja haavetta. 

Pirteä päivä siis. Pakkanen nipisteli poskia ja sormenpäitä. Vain piipahdus tammimarkkinoilla riitti meille, lämmin makkara perinteisesti ja pienet ostokset torilla ja kauppahallissa. Mukava juttutuokio hallin käytävällä dallaskyläläisten tuttujen kanssa ja matka jatkui kohti Leppävirtaa. Pappa muuten justiinsa huuteli, että mittari näyttää nyt miinus 27 astetta. Kylymä! 

Leppävirralla piipahdettiin Sisustus Kirpparilla. Tosi kiva paikka, suosittelen lämpimästi. Sieltä löytyy monenlaisia kauniisti ja mielikuvituksellisesti tuunattuja sisustusjuttuja. Huonekaluja, peilejä, koreja, astioita, kukkaruukkuja, rasioita, tekstiilejä ja vielä paljon muuta. Kirppis on auki ti, ke ja to klo 10-18. Kannattaa poiketa. 

Niinhän siinä kävi, että auton peräkontissa matkasi kohti Kettukiveä kauniisti tuunattu kaappi. Sille oli varattu juuri sopiva paikka täältä parvelta. Hyvin se heti kotiutui, ahmi sisälleen valokuva-albumeja ja vanhoja äänilevyjä. Kaapin päälle asettui kuin luonnostaan kuivatut syyshortensian kukinnot ja kirja-aarteista vanhimmat Puutarhakirja vuodelta 1947 ja Lukemisto Uudempaa suomalaista kirjallisuutta vuodelta 1946. Kaapin ovissa lukee että Paris. Niinpä . . . kaappi on täynnä muistoja ja muistojen parissa voi viettää seuraavia pakkaspäiviä. 

Asennetta on

On tämä elämä helppoa. Vesi menee ja tulee, hella toimii, samoin jääkaappi ja pakastimet. Meillä on siis sähköt. Nyt ei passaa valittaa enää mistään! Joku "papparainen" oli käynyt kommentoimassa edellistä tekstiäni, että asennetta mummeli! Ja sitähän löytyy. Jos nyt joskus vähän sattuu valittamaan ja asiasta sitä paitsi, niin heti sitä kommentoidaan . . . ei haittaa . . . tosissaan.

Oikeassa olet kuomaseni, asenteestahan kaikki on kiinni. Siitä miten päivänsä aloittaa. Jos naama on heti herättyä kuin norsun lompsa, ja pelkkä ajatuskin työnteosta tai kotiaskareista puistattaa päivä toisensa jälkeen, niin silloin olisi aika tarkistaa oma asennoituminen, niin omaan olemassaoloon kuin kaikkeen siihen liittyvään. Niin kuin nyt juuri työhön, huushollin pitoon, lasten huoltamiseen ja omasta itsestä huolehtimiseen. No, eihän se toen perrään niin helppoa ole, se asennoituminen. Itse kullakin on omat huolensa ja ongelmansa, mutta ainahan voi yrittää:) Ehkä koko Suomi voisi aloittaa kansalliset asennetalkoot. Muutama päivä ilman mukavuuksia voisi olla parasta asennekasvatusta niin Punavuori-Eiran, Meri-Rastilan, Tesoman, Raksilan kuin Westendinkin asukkaille. 

Talkoilla on ennenkin autettu niin naapureita, urheiluseuroja kuin koko synnyinmaata. Sota-aikana jokainen kynnelle kykenevä osallistui niin sanottuihin mottitalkoisiin, polttopuunkorjuutalkoisiin. 

Papan sukulaistädit mottitalkoissa

Syksyisin monessa talossa nostettiin perunaa talkoovoimin. Työtä ei pidetty mitenkään erityisen raskaana, tai ainakaan kukaan ei siitä valittanut. Talo tarjosi päiväkahvit ja ahkeruuskupit ja vielä hyvän ruuan talkoiden päätteeksi. Kyläläiset tapasivat toisiaan ja juttu luisti. Monet kyläpersoonat värittivät talkooporukkaa omilla omituisilla tavoillaan tai puheillaan. He kuuluivat kyläyhteisöön, eikä heitä sen kummemmin syrjitty. 

Kitusen perunatalkoot Hietasalossa

Olen tässä kirjoitellessani katsellut lintulaudan elämää. Juuri äsken kaksi mustarastasta nokki hangelle pudonneita siemeniä. Harakka istuu nytkin männyn oksalla ja odottaa sopivaa hetkeä pyrähtää apajille. Punatulkkuja ja monenlaisia tiaisia lentelee siemenlaudalle ja sieltä puiden oksille. Punatulkut tosin enimmäkseen noukkivat syömisensä hangelta. 

Minä ja pappa noukitaan kohta matikkakeittoa velipojan perheen kanssa. Nam!

Nöyränä

Puut taipuvat talven ja lumitaakan alla nöyrästi latva kohti maata. Kyllä tämä saisi jo riittää. Meneehän päivät tietysti näinkin, nöyrästi valaistusta odotellen ja Savon Voiman korjaajille kumartaen. Välillä hämärässä, välillä muutamien minuuttien tai peräti tunnin ajan Savon Voiman tuomassa kirkkaudessa. Jurppii kuiteski! 

Pappa on ottanut asiat rauhallisesti. Käy välillä kirkolla tankilla ja taas aggregaatti pyörii. Siis eihän meillä varsinaista hätää ole. Lämpöä riittää uunia lämmitellen. Valoa saadaan juurikin tällä nimenomaisella aggregaatilla, samoin virtaa jääkaappia ja pakastinta varten. Ruuanlaitto sujuu retkikeittimellä. Mutta kun, mutta kun . . . ja seli seli. Minusta on vaan tullut niin mukavuudenhaluinen. En välittäisi luopua kaikista niistä helpotuksista, joita on ympärille saatu haalituksi. Enkä viitsi niitä tähän kirjoittaa, näyttäisi vaan tylsältä omaisuusluettelolta . . . tosin hyvin lyhyeltä sellaiselta.

Varmaan moni mummo olisi onnellinen ja tyytyväinen saadessaan ruokailla papparaisensa kanssa romanttisesti kynttilänvalossa. Mikä se on, etten minä? En todellakaan näe romantiikan hitustakaan siinä, että yritän huonolla hämäränäölläni metsästellä lautaseltani perunalohkoja ja kastiketta. 

Kuinka ne alkusuomalaiset pärjäsivät pitkän ja pimeän talven ikkunattomissa savutuvissaan. Valoa antoi vain pieni seinäräppänä, uunissa pidetty tuli tai pöydällä palava päre. Mistähän he silloin repivät sitä jokapäiväistä romantiikkaa? Lieneekö sitä silloin vielä keksittykään. Vaikka tykkäänkin vanhoista asioista ja historiasta, niin sinne savutupien maailmaan en todellakaan haluaisi. Ehkä jossain aikaisemmassa elämässäni olen saanut tarpeeksi hämärästä ja pimeydestä. Luoja tietää, vaan ei kerro:) 

Mainos vuodelta 1930

Vihertäviä homepilkkuja? Onko tosiaankin jo 1930-luvulla ollut tuo paljon kohistu home-ongelma? Ennen se näköjään oli ihmisessä itsessään, se home, ja nyt se on sisäilmassa. Kun ihmiset pääsivät pois savutuvistaan, joissa oli varmaankin varsinainen sisäilmaongelma sisältäen kaikki oravaa pienemmät elikot ja katosta karisevan nokikarstan, niin eikös home iskenyt kasvoihin tehden vihertäviä pilkkuja. Jeskamandeera, et mää kauhiast ihmettelen! Tätä täytyy nyt sulatella oikein ajan kanssa . . . kirjoitellaan tuasiisa . . .

Uniruokaa ja muutakin

Kaivelin tänään taas arkistoja. Olen kaiken vanhan kerääjä ja säilyttäjä. Joskus tuntuu, että olen syntynytkin väärälle vuosisadalle. Pappa on siitä asiasta muuten ihan samaa mieltä. Minulla on siis säilössä monta pinoa vanhoja sanomalehtiä ja kymmeniä Suomen Kuvalehtiä. On siellä muutama Kotiliesikin ja Seuroja 1950-luvulta. Pist pist . . . papalla on muuten kirjahyllyssä vanha Kalle vuodelta 1953, mutta ei kerrota siitä muille. Olen minäkin sitä joskus vilkaissut. Nättiä kuvia näytti olevan:) 

Eilen oli papan kanssa puhetta, että proteiinia pitäisi mummon saada enemmän. Minä kun en ole mikään varsinainen lihansyöjä. Enempi tykkään kaikesta sellaisesta mikä ei ole millään tavalla terveellisyyyden kanssa tekemisessä. Ulkomuotohan kertoo siitä kaiken. Joten ei tästä sen enempää:( Joka tapauksessa silmiini pisti mainos Suomen Kuvalehdestä vuodelta 1930. Tämäkin mainos lupaa paljon, jopa rauhallisen yöunen. Huomatkaa pääedustajan nimi: Tabu Oy. Sama meininki oli mainosmiehillä silloin kuin nykyäänkin. Mahdottomia luvataan ja tieteellisiin tutkimuksiin vedotaan.  

Uniruokamainoksen vieressä oli toisenlainen, mutta yhtä lailla lupaava ja houkuttava mainos Facilin-pastilleista. Jos pariisilainen ja New Yorkin neitokainenkin ovat tyytyväisiä, niin totta kai myös nimimerkki G.O. Vaasasta. Onhan hän laihduttanut 5 kg vain yhdellä putkellisella Facilin-pastilleja. Ajatelkaa, vain yhdellä putkellisella. Loistava keksintö, suorastaan kaikki toiveet runsain mitoin ylittävä suurenmoisen tehovaikutuksen omaava tuote! Kysynkin huomenna farmaseutilta tätä putkea. Ja ehkä sitä uniruokaakin:) Hinta on kyllä aika suolainen, mutta ei se mitään sen ilon rinnalla. 

Lyhyt juttu

Pari tuntia sitten kotiuduttiin kaupunkireissulta. Oli taas asioita kertynyt. Käväistiin verotoimistossa (turha reissu), kirpparilla, kaupoissa ja tietenkin kauppahallissa. Siellä Burtsowilla kahvia hörppiessä seurasin paria pientä mummelia. Istuivat siinä hallin harmaalla penkillä. Oli ne vanhempia kuin minä, sellaisia varsinaisia mummojen mummoja. Pieniä olivat, ehkä metri ja neljäviis. Toisella oli kävelysauvat, toisella liukuesteet kengissä. Kovasti selittivät toisilleen asioita  ja oikein juurta jaksain. Toinen vielä painotti sanomaansa lyömällä toisen kämmenen syrjällä toiseen kämmeneensä. Niin taisi minun äitikin tehdä, kun oikein halusi saada asiansa vakuutetuksi. Ja olihan äidillä asiaa, usein olikin ja ilmaisutapa oli hyvin napakka ja tarkka. Oli oikeaa johtaja-ainesta. Voi äiti kulta, kun kuulisit miten sinua kehutaan:) Eläköön kaikki äidit ja mummot ja mummojen mummot:) ja terveiset myös sinne yläkertaan!

Illan olin sitten taas opistolla levittelemässä värejä lumppupaperille. Asetelmaa tutkittiin kylmillä/lämpimillä väreillä. En viitsi nyt laittaa illan tuotoksesta kuvaa. Tarkoittaa siis sitä, että en ollut lopputulokseen tyytyväinen. Ensi kerralla on aiheena talvi, kuinkas muutenkaan. Onhan nyt ympärillä satumaisen kauniita, suorastaan henkeäsalpaavia talvimaisemia. 

Tässä on kotimatkalla kännykällä napattu kuva. Tämmöisiä lumitaakan alla nöyrästi kumartavia puita on etenkin meidän pienen kylätien varrella. Itse kumarran myös nöyrimmästi ja poistun nettimaailman ihmeellisiltä aalloilta toivottaen kaikille hyvää yötä ja kauniita unia. Kirjoitellaan taas!

Vieläkin pätkii

Sähköt pätkii edelleen, mutta me pärjätään. Toisella puolella pitäjää kuuluu olevan jo kolme vuorokautta sähkötöntä elämää. Meillä on siis tosi hyvä tilanne, kun katkokset ovat olleet pisimmilläänkin vain tunteja. 

Pakkanen paukutteli viime yönä. Ensin luulin, että se on pappa :), mutta sittenhän mä hokasin, että pakkasherrahan siellä nurkissa koluaa. Jäällä oli kuitenkin vettä, vaikka pakkasta melkein 20 astetta. Pappa kävi kaverinsa  ja setä-miehen kanssa kokemassa verkkoja. Ei tullut kalaa tällä kertaa. Minä jäin tupatöihin naispuolisen vieraan kanssa laittamaan kahvia ja suolaista purtavaa. 

Tarkoituksena oli leipoa tattipiirakka, mutta leipominen jäi kuitenkin puolitiehen, kun sähköt taas katosivat. Sitten vaan seurusteltiin. Minä osaan vain muutaman sanan naapurimaan kieltä, mutta vieras sentään auttavasti suomea. Hyvin tultiin juttuun. Kiperän paikan tullen apu löytyi tabletilta. Esimerkiksi silloin, kun puhuttiin nypläyksestä ja nypylöistä. Tiedättehän varmaan mistä oli kysymys? Miettikäähän nyt tovi . . . no, pitsiähän siinä ollaan tekemässä. 

Kumma nimitys tuo tabletti. Just kun ollaan opittu, että lääkkeet ovat useimmiten nykyään tabletteja eikä pillereitä eli pieniä pallomaisia lääkeannoksia tai pöydän kattamiseen tarvitaan tabletteja eli pikkuliinoja, niin eikös ihminen kaikessa viisaudessaan keksi nimittää näitä nykyajan tietohärveleitä tableteiksi. Olishan se voitu ristiä vaikka hiplauskoneeksi tai lääpiskäksi tai sormitteluksi tai huispulaksi. Olivat kysyneet minulta, olisin antanut minuutissa kymmenen erilaista vaihtoehtoa 

Kun ei tattipiirakan teko onnistunut, niin laitoin pöytään karjalanpiirakoita ja paria sorttia pikkuleipiä. Kahvia ja tsajua, tšaj, keitettiin primuskeittimellä. Tuvan hämärässä ja kynttilänvalossa juttu luisti. Puhuttiin todella ikivanhoista asioista, melkein ajalta "miekka ja kilpi", niin kuin kansanuskomuksista, parantavista yrteistä, pettuleivästä ja verenseisautus-sanoista. Niitä meistä kukaan ei osannut, vaikka tarvetta olisi juuri tänään ollut, koskapa vieraan sormi jäi auton oven väliin ja tihkutteli verta sidoksen läpi. 

Tulihan ne sähköt viimein ja eikun vauhdilla uuni lämpiämään ja piirakka paistumaan. Syötiin se sitten ikään kuin jälkiruuaksi. Hyvää oli kuulemma. Minä nautin jälleen vain tuoksuttelemalla. 

Piirakan pohjana oli valmis ruiskaurataikina. Täytteeksi paistoin pari rasiallista tattikuutioita, pienen porkkanan, puolikkaan punaisen paprikan, kaksi keskikokoista sipulia ja kaksi valkosipulinkynttä. Mausteeksi tuli tietenkin sopivasti suolaa, mustapippuria, rakuunaa ja provencen mausteseosta. Vielä päälle munamaito kahdesta munasta ja parista desistä maitoa ja vielä kourallinen juustoraastetta.  Ensin siis paistoin pohjaa kymmenisen minuuttia ja sitten vasta täyte + munamaito ja juustoraaste päällimmäiseksi ja takaisin uuniin noin puoleksi tunniksi. Piirakkapakkauksesta löytyy hyvä ohje. Täytteenhän voi itse kukin säveltää oman maun mukaiseksi. Ja eikun leipomaan, suosittelen:)

Kettukiven tattipiirakka

PS. Olisi muuten kiva kuulla teistä lukijoista, jotka luette näitä mummon höpinöitä siellä kaukana valtameren takana. Antakaahan kuulua itsestänne:) Kommentoida voi anonyymistikin:) Jään odottelemaan.

Pätkii

Ei määrännyt liäkär pillereitä päänlahotukseen, vaikka pätkii, muisti siis. Niin kuin eilenkin, kun siivosin keittiön kaappeja, niin johan peeveli sentään hävitin luutun. Etsin ja etsin, siirsin jauhopussit pois hyllystä. Ei ollut Elovena-paketin takana, ei kahvipurin eikä sokeriaskinkaan. Ei voi kuin ihmetellä. Luuttu ei ole löytynyt vieläkään. Ihan pelottaa se hetki, kun se ilmautuu nenän eteen jostain odottamattomasta paikasta. Niin kuin vaikkapa pakastimesta, yöpöydän laatikosta tai peräti jääkaapista, siitä samalta hyllyltä gotlerpaketin kanssa. Hui sentään:)

Sitten hävisi villasukat, sellaiset oikein lämpimät pitkävartiset ja joulun punaiset. Taas se sama etsiminen ja ihmettely, että miten näin pienessä huushollissa voi sukatkin hävitä. Kävihän se toki iltavoimistelusta, kun konttaasin lattioilla ja kurkin sohvien ja sänkyjen alle. Hiki siinä tuli, etsimisestä ja unohtamisen tuskasta. Meninpä siis suihkuun ja hups, kadotin . . . silmälasini, mutta onneksi vain hetkeksi. Ehkä tämä kaikki on kuitenkin vielä silkkaa huolimattomuutta. Toivon ainakin niin, muuten pappa on vielä helisemässä mummonsa kanssa. 

Varmaan se tämä tykkylumi pistää muistinkin pätkimään. Sähköt nääs pätkii ihan alinomaan. Päivällä oli useamman tunnin katkos ja nyt illalla lyhyitä yhtäkkisiä pimennyksiä. Kirkolla käydessä kuulin, että paikoitellen on sähköt olleet poikki jopa kellonympäryksiä. Juuri äskenkin oli parin minsan katkos. Saa nähdä saanko tämän tekstin lähteä humputtelemaan näkymättömiä aaltoja pitkin, vai miten se nyt sitten siirtyykään teille luettavaksi. 

Erityisterveiset Tuulalle. "Iltasatu" myöhästyi tänä iltana. Sori:)

Kylätien kaariportteja

Valitan

Te kaikki, jotka tunnette Kettukiven mummon, olette varmaankin pohtineet miten mummo on saanut itselleen niin täyteläisen vartalon. Nyt paljastan teille kaikille sen ihmeaineen. Se on VI-TA-MA-juoma. Nauttimalla säännöllisesti tätä kyseistä juomaa, teidänkin ruumiinne kuoppaisuus katoaa, ulkonäöstänne häviää kaikki kuluneisuus ja latteus, hermonne vahvistuvat, itseluottamuksenne kasvaa ja tunnette, että elämä voi tarjota teille vielä jotain enemmän. 

Haloo, haloo, auttakaa! Mistä saan rahani takaisin? Kuopat ovat toki kadonneet, jos niitä nyt alunperin missään olikaan, mutta hermot ovat riekaleina, nivelissä edelleen kulumia ja itsetunto on, luvallanne sanoen, aivan olematon. Otanko siis yhteyttä kuluttaja-asiamieheen/-naiseen? Valitanko eduskunnan oikeusasiamiehelle, vai mitä teen? Hei, nythän mä hokasin. Otankin yhteyttä Brysseliin ihmisoikeustuomioistuimeen. Kun nyt vain löytäisin sen puhelinluettelon. Pappa hoi . . .

Ystävällisin terveisin nimimerkki: Ulkonäköönsä tyytymätön ja karvaasti petetyksi tullut köyhän kansanosan vaatimaton, mutta ärhäkkä keski-iän jo niukasti ylittänyt oikeuksiaan hamaan loppuun asti peräävä tyhjentyneen korpikylän melkein viimeinen niukasti elossa oleva suhteellisen hyvin säilynyt mummo.

Siihen aikaan kun . . .

Nuorimmainen ehdotti, että kirjoittaisin niistä ajoista, kun muutettiin pikkukylästä suureen maailmaan eli Helsinkiin. Siitä on tosi kaun aikaa, melkein 30 vuotta. No, ensimmäisenä tulee mieleen, että kissa-parkakin pakattiin muuttokuormaan. Voi Nasu-reppana, oikealta nimeltään Nasser Tarvainen, oli se onneton nelijalkainen ihan sekaisin. Naukui ja mourusi parkkihallissa, asusteli meidän parvekkeen alla, eikä suostunut tulemaan kotiin. Onneksi Nasu sai sitten hyvän kodin Nummi-Pusulasta. Vai saiko? Toivotaan niin:)

Muutettiin siis omakotitalosta kerrostaloon, pieneltä kylältä lähiöön. Olihan se niin suuri muutos, että ihmetellä pitää miten sitä nuorena ihmisenä onkin niin sopeutuvainen, muutosmyönteinen. Lapsia oli silloin jo kolme, nuorin puoltoista ja vanhin viis ja puoli, keskimmäinen siinä välissä kaks ja puol. Pää sai äetillä pyöriä kuin emohuuhkajalla, että sai joukkueen pysymään koossa. Siis silloin, kun uskaltauduttiin ulkoilemaan. Oli kova pakkastalvi ja hirveesti lunta. Koiran jätöksiä lumipenkat keltasenaan. Eihän puhtaaseen lumeen tottuneet lapset niitä osanneet varoa. Aina oli haalarit sotkussa kotiin tullessa. No, vesi on paskan surma, sanoo vanha sananlasku!

Melkein kaikki huonekasvit paleltuivat muuttomatkalla. Iso kahvipensaskin ruskotteli lehtensä ja lopulta kuoli. Kaikki piti opetella, bussilla matkustaminenkin oli erilaista, ei enää verkkaista huruttelua, vaan suorastaan vauhdikasta rallia. Kartasta piti katsoa minne olisi mentävä. Papan kanssa autoillessa kyselin vähän väliä missä nyt ollaan. Pappa vastaili asiantuntevasti, että nyt ollaan Pasilassa, nyt Vallilassa, nyt Etu-Töölössä, Krunikassa, Eirassa tai Sörkassa. Kaupunki oli käynyt nopeasti papalle tutuksi.

Lapset tykkäsivät etenkin metromatkoista. Silloin vielä kuulutettiin ennen asemaa, että seuraava Herttoniemi ja vielä toisella kotimaisella perään, että nästa Hertonäs. Tyttö matki pian ja kertoi menevänsä hartohärtönääsiin. Vanhin taas kehui toisille matkustajille suurella äänellä osaavansa kiinaa ja antoi pyydettäessä näytteenkin luettelemalla yhdestä kymmeneen, zin, zan, hing, pong jne. En ole ihan varma menikö se juuri näin, mutta osapuilleen:)

Niin vaan totuttiin kaupungin elämään. Lapset saivat kavereita, menivät kouluun ja löysivät hyviä harrastuksia. Minä pääsin töihin ja sitten opiskelemaan. Välillä olin äitiyslomalla, kun meille syntyi paljasjalkainen stadilainen, sitten taas jatkoin. Pappa mennä huristeli työstä toiseen, niin ettei nähty kuin pitemmillä suorilla. Vauhti oli kova, vain sairastaminen sai pysähtymään, mutta vain vähäksi aikaa kerrallaan. 

Meistä tuli täysin kaupunkilaisia aina maanantaista perjantaihin. Perjantai-iltapäivällä istuttiin jo lahdentien ruuhkassa matkalla Kettukivelle. Murre vaihtui viimeistään Mikkelissä. Lapset välillä nukkuivat ja välillä nahistelivat, Topi Sorsakosken ja Agentsien biisit soivat ja Knallia ja sateenvarjoa kuunneltiin. Ajankuluksi "huomailtiin" autoja, kuka huomasi vastaantulijan ensimmäiseksi, se voitti. Tai toinen valitsi mersun ja toinen volkkarin. Se voitti, jonka automerkkiä tuli vastaan ensimmäiseksi kymmenen.  Joskus pysähdyttiin Sysmän Grillillä, joskus Loma Triossa. Polliisitkin pysäyttelivät ja varsin usein jakoivat pikavoittoja.

Aika meni kuin siivillä. Vähän väliä tuli mieleen haaveet päästä takaisin kotiseuduille, oman kielialueen piiriin, vaikka kyllä me molemmat puhuttiin jo stadia niin, ettei meitä savolaiseksi juuri uskottukaan. Päätettiin muuttaa, kun nuorimmainen sai peruskoulunsa käydyksi. Vähän se poika lähti pitkin hampain vanhempiensa mukaan, lähti kuitenkin . . . ja muutti takaisin heti kun siihen tuli mahdollisuus.

Nyt he kaikki asuvat pääkaupunkiseudulla, ja me täällä "Jumalan selän takana". He juurtuivat sinne, meidän juuret on täällä. Välissä on kilometrejä, takana monta ikävän itkua, kaipauksen kyyneltä, mutta myös iloa. Heillä on oma elämänsä siellä ja täällä on meidän pesä. Tänne on aina ovi auki tulla:)  

Maisemissa

Nyt on kaunista ja . . . kylmää. En ole nokkaani ulos laittanut. Tuvan lämmössä on hyvä olla. Pappa kyllä huolehtii, ettei vilu pääse yllättämään. Eilen kauppareissulla käväistiin lapsuuden maisemissa. Lumi oli taiteillut ja taitellut, ensin talvisia maisemia ja sitten puita kauniiksi kaariksi. Eihän tämä kauneus tietenkään ole pelkästään hyvä asia. Puita oli katkeillut ja monissa paikoissa raskaat lumiset puut kaartuivat uhkaavasti linjojen päälle. Meillä sähköt ovat olleet poikki vain muutamia minuutteja kerrallaan. 

Tuttuja pitkiä suoria

Ajeltiin siis vanhoja tuttuja teitä. Kovin ovat maisemat muuttuneet. Metsiä on kadonnut, ja monen talon pihatie näytti olevan ummessa. Maantiekin tuntui jotenkin kapeammalta, mutta pitkät suorat olivat kylläkin yhtä pitkiä kuin vuosia sitten. 

Kaipasin teiden varsilta vanhoja pisteaitoja ja kohti taivasta nousevia savuja talojen piipuista. Kuin myös ihmisiä syrjäkylän raitilla potkureineen tai huopatossuineen kiiruhtamassa kauppa-asioille hakemaan niitä vain aivan välttämättömiä ostoksia ja ehkä tikkukaramelliä kotona odottavalle pienimmäiselle. Ei näkynyt hevosrekiä, ei koulukkaita, ei ohi huristavaa maitoautoa eikä Savon myymäläautoa. Niin on hiljentynyt syrjäkylän elämä. 

Nykyajan pisteaitaa

Isäni osasi tehdä oikeita pisteaitoja, kauniita portteja ja veräjiä.  Ja äiti teki kaikkea mitä vain käsillä sai aikaiseksi. Piti kodin siistinä ja kauniina, teki hyvää ruokaa vähistä aineksista, paiskoi töitä kuin mies ja piti jöötä ja järjestystä:) Entisajan ihmiset olivat tekijöitä ja käsistään taitavia. Jos oli peukalo keskellä kämmentä, niin oli talon pitokin vähän niin ja näin. 

Näinhän se on nykyäänkin. On osattava olla monitaitoinen ja on osattava olla sosiaalinen, vaikka olisi vasta sukupolvi sitten tullut pitkän suoran varrelta ihmisten ilmoille kaupunkiin, jossa entisestä muistutti vain ne pitkät ja suorat kadut. Ei ole ihme, jos joku välillä putoaa kelkasta. Enkä tarkoita tällä sitä kertaa, kun pappa putosi kelkasta, maalarin sellaisesta. Se on juttu erikseen:)

                 Ei ihme, jos ei savuja nouse, kun ovetkin seisovat pelloilla:)

Illalla

Istun taas täällä ja kokeilen saanko tarinaa paperille, niitä mummon höpinöitä:). Miksikö sanon jutustelujani höpinöiksi? Ehkä siksi, että laittelen vain sanoja peräkkäin ihan niin kuin ne mieleen tulevat, sen syvällisemmin miettimättä. Että virheitä saattaa tulla ja nehän voi aina laittaa mummon höpinöiden piikkiin. Eiks vaan? Niin kuin senkin jutun, kun yhtenä iltana kirjoitin jotain eläkkeenkorotuksesta ja etsin kuumeisesti laskinta eli kalkulaattoria. Kun ei löytynyt, niin laskin sitten nopeasti päässäni sen paremmin tarkistamatta ja kirjoitin sitten, että eläkkeeseen tulisi parin kympin korotus. Voi veljet (ja sisaret), ihan perätöntä juttua. Nyt kun se pirun laskin on löytynyt ja tarkistuslasku tehty, niin eläke toenperrään nousee muutaman euron. Enkä suostu sanomaan, että hyvä kun edes vähän. Kakin marjat, pari euroa ei pelasta pienituloisia eläkeläisiä. 

Alakerrassa katsovat länkkäriä Vain muutaman dollarin tähden. Hylsyjä kuuluu lentelevän. Saas nähdä milloin ropisevat tänne yläkertaan:) Ikkunasta näkyy vain mustaa. Ei kuukaan kuumota eikä tähdet lentele. Kettu se varmaan taas liikuskelee mökin ympäristössä, onhan tämä Kettukivenmökki. Tintit nukkuvat yösijoillaan, ehkä linnunpöntöissä. Ainakin ne päivisin niissä pistäytyvät. Tintit uurastavat päivällä koputellen mökin hirsien väleihin ja kaivelevat lasivilloja. Keväällä kun lumet sulavat, on seinänvieruistoilla satamäärin villatuppoja. 

Luonto kulkee omaa tahtiaan. Välillä sataa lunta, välillä pakastaa, järvet jäätyvät ja sitten aikanaan sulavat. Nukkuva luonto herää pikku hiljaa kevääseen. Sitähän me odotetaan taas suurin suunnitelmin, miten pihaa laitetaan, venettä korjataan ja laituria oikaistaan. Kierretään pihapiiriä ja jokaista vihertävää kasvin piippaa tervehditään ilolla. - On se niin ihanaa, kun jaksoit pitkän talven hangen alla ja nyt niin terhakkaasti nostat lehtiäsi maan pinnalle. 

Minä odotan jo kevättä. Saatat sanoa, että ettei nyt vaan tulisi pitkä aika. Odotan kuitenkin. Viime kesä meni niin pienillä puuhasteluilla sairastelun takia. Siksi uusi kevät ja kesä ovat jo mielessä. Laitan tähän kuitenkin muutaman talvisen tänään napsitun kuvan. Kaunis se on talvikin.

   

   

Vaihtui se

Eilen oikein hullaannuttiin ja lähdettiin porukalla kirkonkylään, pappa, minä ja nuorimmainen. Tarkoituksena oli seurata ilotulitusta. Ajateltiin, että kylillä ne immeiset räeskii eurojaan taevaan tuuliin ja näin päästään ikään kuin ilmaiseksi osingoille. 

Mentiin ensin kyläilemään Kirvan ja Juupetterin luo. (nimet on muutettu, arvasit varmaan) Kirva nimi jäi mieleeni siitä, kun kuulin aviomiehen vaimoaan sillä nimellä kutsuneen. Oli ollut kuulemma hattu päässä ihan kirvan näköinen:) Juupetteri taas tulee aviomiehen nimistä. No, joka tapauksessa, heillä siis syötiin tosi herkullisia vohveleita, otettiin ensin totta kai napanterit. Juoma haisi . . . anteeksi, siis tuoksui, tervalta ja savulta. Hörpättyäni rohkeasti suullisen, tuli tunne, kuin olisin haukannut palan Suutarilan vanhan savusaunan seinää. Suussa maistui alkusuomalaisen puhdistautumispaikan löyly ja katku. Ilmeeni oli kuulemani mukaan jotensakin . . . kärsivä. Kuoharilasitkin vielä kohotettiin uuden vuoden kunniaksi. Samalla siinä suu huuhtiutui ja makuaisti palaili. Oli tosi mukava olla heillä vieraana. Kiitokset siis "Kirvalle ja Juupetterille". 

Siitä sitten lähdettiin koko porukka suurin toivein ajamaan kohti paikallista kalastusparatiisia. Tässä vaiheessa on pakko täsmentää, että kuskina ollut nuorimmainen oli aivan vesiselvä, tottakai! Parkkipaikalla kuultiin pamahduksia talojen takaa, mutta yhtään rakettia ei nähty taivaalla. Kalaparatiisi todettiin melkein autioksi, vaikka meillä oli käsitys, että siellä sitä on varmaan ainakin puolet lähikuntien asukkaista uutta vuotta vastaanottamassa. Mistä lie meille lahopäille sellainen ajatus tullut mieleen? Kovin näytti autiotuvalta, suurenpuoleiselta sellaiselta.  

Ei kun Olga (meidän auton etunimi) käyntiin ja takaisin kirkonkylään. Pari yksinäistä raketinväläystä nähtiin ja jälleen parkkipaikalla kuului paukutteluja. Käryäkin oli suuria määriä ja siihen pappa tuumasi, että nyt on joltain mummolta palanut alushame:) Heh hee. Ei minulta ainakaan. 

Ajeltiin sitten takaisin syrjäkylälle. Ja arvatkaapas mitä nähtiin? No, tietenkin aikalailla laatuisa ilotulitus melkeinpä kotinurkilla, siinä Korhos Onnin kohdalla. Turha siis lähteä merta etemmäs kalaan! Jos ymmärrät mitä tarkoitan:)

Olen teille maininnut usein siitä päänlahotustaudista. Kaivelin arkistoja ja sieltä löytyi tämä Kari Suomalaisen piirros.