Nöyränä

Puut taipuvat talven ja lumitaakan alla nöyrästi latva kohti maata. Kyllä tämä saisi jo riittää. Meneehän päivät tietysti näinkin, nöyrästi valaistusta odotellen ja Savon Voiman korjaajille kumartaen. Välillä hämärässä, välillä muutamien minuuttien tai peräti tunnin ajan Savon Voiman tuomassa kirkkaudessa. Jurppii kuiteski! 

Pappa on ottanut asiat rauhallisesti. Käy välillä kirkolla tankilla ja taas aggregaatti pyörii. Siis eihän meillä varsinaista hätää ole. Lämpöä riittää uunia lämmitellen. Valoa saadaan juurikin tällä nimenomaisella aggregaatilla, samoin virtaa jääkaappia ja pakastinta varten. Ruuanlaitto sujuu retkikeittimellä. Mutta kun, mutta kun . . . ja seli seli. Minusta on vaan tullut niin mukavuudenhaluinen. En välittäisi luopua kaikista niistä helpotuksista, joita on ympärille saatu haalituksi. Enkä viitsi niitä tähän kirjoittaa, näyttäisi vaan tylsältä omaisuusluettelolta . . . tosin hyvin lyhyeltä sellaiselta.

Varmaan moni mummo olisi onnellinen ja tyytyväinen saadessaan ruokailla papparaisensa kanssa romanttisesti kynttilänvalossa. Mikä se on, etten minä? En todellakaan näe romantiikan hitustakaan siinä, että yritän huonolla hämäränäölläni metsästellä lautaseltani perunalohkoja ja kastiketta. 

Kuinka ne alkusuomalaiset pärjäsivät pitkän ja pimeän talven ikkunattomissa savutuvissaan. Valoa antoi vain pieni seinäräppänä, uunissa pidetty tuli tai pöydällä palava päre. Mistähän he silloin repivät sitä jokapäiväistä romantiikkaa? Lieneekö sitä silloin vielä keksittykään. Vaikka tykkäänkin vanhoista asioista ja historiasta, niin sinne savutupien maailmaan en todellakaan haluaisi. Ehkä jossain aikaisemmassa elämässäni olen saanut tarpeeksi hämärästä ja pimeydestä. Luoja tietää, vaan ei kerro:) 

Mainos vuodelta 1930

Vihertäviä homepilkkuja? Onko tosiaankin jo 1930-luvulla ollut tuo paljon kohistu home-ongelma? Ennen se näköjään oli ihmisessä itsessään, se home, ja nyt se on sisäilmassa. Kun ihmiset pääsivät pois savutuvistaan, joissa oli varmaankin varsinainen sisäilmaongelma sisältäen kaikki oravaa pienemmät elikot ja katosta karisevan nokikarstan, niin eikös home iskenyt kasvoihin tehden vihertäviä pilkkuja. Jeskamandeera, et mää kauhiast ihmettelen! Tätä täytyy nyt sulatella oikein ajan kanssa . . . kirjoitellaan tuasiisa . . .