Nuorimmainen ehdotti, että kirjoittaisin niistä ajoista, kun muutettiin pikkukylästä suureen maailmaan eli Helsinkiin. Siitä on tosi kaun aikaa, melkein 30 vuotta. No, ensimmäisenä tulee mieleen, että kissa-parkakin pakattiin muuttokuormaan. Voi Nasu-reppana, oikealta nimeltään Nasser Tarvainen, oli se onneton nelijalkainen ihan sekaisin. Naukui ja mourusi parkkihallissa, asusteli meidän parvekkeen alla, eikä suostunut tulemaan kotiin. Onneksi Nasu sai sitten hyvän kodin Nummi-Pusulasta. Vai saiko? Toivotaan niin:)
Muutettiin siis omakotitalosta kerrostaloon, pieneltä kylältä lähiöön. Olihan se niin suuri muutos, että ihmetellä pitää miten sitä nuorena ihmisenä onkin niin sopeutuvainen, muutosmyönteinen. Lapsia oli silloin jo kolme, nuorin puoltoista ja vanhin viis ja puoli, keskimmäinen siinä välissä kaks ja puol. Pää sai äetillä pyöriä kuin emohuuhkajalla, että sai joukkueen pysymään koossa. Siis silloin, kun uskaltauduttiin ulkoilemaan. Oli kova pakkastalvi ja hirveesti lunta. Koiran jätöksiä lumipenkat keltasenaan. Eihän puhtaaseen lumeen tottuneet lapset niitä osanneet varoa. Aina oli haalarit sotkussa kotiin tullessa. No, vesi on paskan surma, sanoo vanha sananlasku!
Melkein kaikki huonekasvit paleltuivat muuttomatkalla. Iso kahvipensaskin ruskotteli lehtensä ja lopulta kuoli. Kaikki piti opetella, bussilla matkustaminenkin oli erilaista, ei enää verkkaista huruttelua, vaan suorastaan vauhdikasta rallia. Kartasta piti katsoa minne olisi mentävä. Papan kanssa autoillessa kyselin vähän väliä missä nyt ollaan. Pappa vastaili asiantuntevasti, että nyt ollaan Pasilassa, nyt Vallilassa, nyt Etu-Töölössä, Krunikassa, Eirassa tai Sörkassa. Kaupunki oli käynyt nopeasti papalle tutuksi.
Lapset tykkäsivät etenkin metromatkoista. Silloin vielä kuulutettiin ennen asemaa, että seuraava Herttoniemi ja vielä toisella kotimaisella perään, että nästa Hertonäs. Tyttö matki pian ja kertoi menevänsä hartohärtönääsiin. Vanhin taas kehui toisille matkustajille suurella äänellä osaavansa kiinaa ja antoi pyydettäessä näytteenkin luettelemalla yhdestä kymmeneen, zin, zan, hing, pong jne. En ole ihan varma menikö se juuri näin, mutta osapuilleen:)
Niin vaan totuttiin kaupungin elämään. Lapset saivat kavereita, menivät kouluun ja löysivät hyviä harrastuksia. Minä pääsin töihin ja sitten opiskelemaan. Välillä olin äitiyslomalla, kun meille syntyi paljasjalkainen stadilainen, sitten taas jatkoin. Pappa mennä huristeli työstä toiseen, niin ettei nähty kuin pitemmillä suorilla. Vauhti oli kova, vain sairastaminen sai pysähtymään, mutta vain vähäksi aikaa kerrallaan.
Meistä tuli täysin kaupunkilaisia aina maanantaista perjantaihin. Perjantai-iltapäivällä istuttiin jo lahdentien ruuhkassa matkalla Kettukivelle. Murre vaihtui viimeistään Mikkelissä. Lapset välillä nukkuivat ja välillä nahistelivat, Topi Sorsakosken ja Agentsien biisit soivat ja Knallia ja sateenvarjoa kuunneltiin. Ajankuluksi "huomailtiin" autoja, kuka huomasi vastaantulijan ensimmäiseksi, se voitti. Tai toinen valitsi mersun ja toinen volkkarin. Se voitti, jonka automerkkiä tuli vastaan ensimmäiseksi kymmenen. Joskus pysähdyttiin Sysmän Grillillä, joskus Loma Triossa. Polliisitkin pysäyttelivät ja varsin usein jakoivat pikavoittoja.
Aika meni kuin siivillä. Vähän väliä tuli mieleen haaveet päästä takaisin kotiseuduille, oman kielialueen piiriin, vaikka kyllä me molemmat puhuttiin jo stadia niin, ettei meitä savolaiseksi juuri uskottukaan. Päätettiin muuttaa, kun nuorimmainen sai peruskoulunsa käydyksi. Vähän se poika lähti pitkin hampain vanhempiensa mukaan, lähti kuitenkin . . . ja muutti takaisin heti kun siihen tuli mahdollisuus.
Nyt he kaikki asuvat pääkaupunkiseudulla, ja me täällä "Jumalan selän takana". He juurtuivat sinne, meidän juuret on täällä. Välissä on kilometrejä, takana monta ikävän itkua, kaipauksen kyyneltä, mutta myös iloa. Heillä on oma elämänsä siellä ja täällä on meidän pesä. Tänne on aina ovi auki tulla:)
Hertto härtönen :)
VastaaPoista