Onnellista Uutta Vuotta 2015

Vuosi vaihtuu meillä papan ja nuorimmaisen kanssa hyvin rauhallisesti. Ei heitetä vastaa saunan katolle enkä heiniä tuvan katto-orsille. Niistä vanha kansa ennusti tulevaa vuotta. Nyt voidaan kuunnella uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Kyllähän ne kertovat miten hyvin meillä ja muilla menee ensi vuonnakin. Eläkkeetkin sentään nousevat 0,39%. En ole mikään matemaatikko, mutta tuo kuullostaa aika vähältä. Ootappas, kun etsin kalkulaattorin ja oikein lasken . . . ei löytynyt laskinta, mutta päässä numeroita pyöritellen se tekee muutaman kympin. Johan sillä laitetaan elämä risaiseksi. Ostetaan vaikka niitä lahonestoaineita:)

Kiitos teille kaikille lukijoilleni, kiitos, kun olette jaksaneet seurata mummon höpinöitä. Teille kaikille toivotan aina vain edellistä vuotta parempaa uutta vuotta. Jatkan kirjoittelua fiilisten mukaan ensi vuonnakin. Varsinaisia uudenvuodenlupauksia en tee. Toki pyrin olemaan huomaavaisempi, positiivisempi, aktiivisempi mummo ja elämään hiukan terveellisemmin kuin tähän mennessä. 

Tekisin teille kuitenkin yhden taian, jos sen vain osaisin. Siirtäisin teille tänään 365 päivää täynnä iloa, rakkautta ja terveyttä tilille 2015. 

Pitäkää huoli toisistanne. Rakkaudella:)

Hyvää Uutta Vuotta 2015         

                                                                                      

Käymäsiltään

Tänään käväistiin kirkolla. Siksi vain, että nähtäis muitakin kuin toisemme:) Sama oli meininki kuin ennenkin, eli rauhallista, sopuisaa ja hyvällä tapaa kodikasta. Ihmiset näyttivät samanmallisilta kuin viimeksikin, enimmäkseen kahdella jalalla liikkuvia! Liikenne oli, miten sen nyt sanoisi . . . v e r k k a i s t a . . . Ihmiset tervehtivät, vaikka vasta ensimmäistä kertaa tavattiin. Muistaakseni, mistään ei voi olla enää varma, päänlahotustauti vaivaa. Saisikohan siihen jotain lahonsuojaa, siihen päähän nääs?  Asiakkaita ainakin näytti apteekissa riittävän. Jospa ne olivatkin hakemassa lahonestopillereitä? Täytyypä ensi viikolla Petriltä kysyä kirjoittaisiko reseptin.  Apteekkiinhan ne meidänkin eläkemarkat menevät . . . ai sori, tarkoitin tietenkin eläke-euroja.

Tuosta tervehtimisestä tuli mieleen yksi juttu. Vuonna 2006 parinkymmenen Helsingin vuoden jälkeen muutettiin Kuopioon. Heti ensimmäisellä bussimatkalla Kelloniemestä keskustaan, niin heti alkoi vieruskaveri tuttavallisesti juttelemaan. Levveellä savonkielellä tuumi, että minullahhii se on iha justiisa samanlaene anorakki, malli on sama, vua vär vähän erlaene. Minä säikähdin, hyvä etten tempaissut hätävasaraa ikkunan vierestä ja rikkonut sivuikkunaa pakoreitiksi. Nämähän puhuu, OMG, oh my god, herra jee!  Nämähän käy  ihan hirveen tuttavalliseksi. 

Rauhoituin kuitenkin, vedin syvään henkeä, ynähdin jotain vastaukseksi ja kohdistin katseeni toiseen suuntaan. Olin tottunut Helsingin yleisissä kulkuneuvoissa olemaan huomaamatta, kommentoimatta, tai tervehtimättä mitään tai ketään. Se tapa oli osoittautunut parhaaksi selviytymiskeinoksi hyvinkin värikkäiden persoonien keskellä. Enkä tällä tarkoita värillisiä, vaan värikkäitä . . . Tämä tässä tällä kertaa. Kirjoitellaan taas:)

PS

Ritvalle ja Railille:  Tervetuloa blogini seuraajaksi:)  

Täysi bussi nro 58 Kulosaaren sillan alla?

Monta syytä olla onnellinen

Ajattelin asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Löytyi monen monta syytä onnellisuuteen. Lapset, niin papan kuin yhteisetkin, lapsenlapset ja tietenkin pappa itse. Siinä jo ensimmäinen syy onnellisuuteen. Tämä ikä ja elämäntilanne heti seuraavana. Aamulla ei enää ole kiire. Päivänsä voi aloittaa hitaasti, kuin kissa, venytellen ja mietiskellen. Vaikka on vaivoja ja sairauksia, niistä huolimatta on oma päätösvalta ja oma tahto.  

. . . on niin helppoo olla onnellinen . . . ja tyytyy siihen mitä on . . .

. . . päivät ne vaan tulee ja menee läpi korvien sunnuntait . . .

. . . on niin helppoo elää tässä ja nyt ja tyytyä siihen mitä on . . .

Nuo lauseet ovat jääneet mieleen jostain laulusta, vaikka en varsinainen laulajamummo olekaan:) Päivät menevät ohi silmien ja korvien, niin arjet kuin sunnuntaitkin. Ei aikaa voi pysäyttää, se vaan tulee ja menee, mutta jokaiseen päivään voi löytyä jokin erityinen onnenhetki.  

Minulle onnea on sopivasti pieni Kettukivenmökki, yksinkertainen ja mutkaton elämä maalla, kaunis ja alati muuttuva luonto heti ikkunan ja oven takana, metsän eläimet pihapiirissä ja lenkkipoluilla, aurattu tie pihaan saakka, posti Kettukiven tienhaarassa, raikas ilma, lasten tekstiviestit ja puhelut, lasten ja lastenlasten vierailut, liiteri täynnä polttopuita, pakastimessa ruokia ja kylmäkaapissa mehuja, riittävä liikuntakyky, muutamat tunnit ilman minkäänlaisia kipuja, hyvät unenlahjat, papan keittämä aamupuuro, maistuva kahvi- tai teehetki ja uusimpana onnena joulupukin tuomat uudet akvarellivärit.

Syitä onnellisuuteen löytyisi vielä vaikka kuinka. Luulenpa, että jokaiselle tekisi hyvää välillä pysähtyä kaiken tyytymättömyyden keskellä ja oikeasti pohtia miten paljon hyviä asioita elämässä sentään on. Näin tällä kertaa. Oman äitini sanoilla: "Eläkeehän immeisiks!"

                                         

Tiällä tuasiisa

Istun taas koneella ja edessä on tyhjä ruutu. Päässä on juttuja yllin kyllin, joista haluaisin kirjoittaa. Katsotaan nyt mitä saan aikaiseksi. Kädet vain näppäimille ja eikun antaa mennä! Kirjoitusaikeissa olin jo aatonaattona hautausmaalla käynnin jälkeen. Onneksi en silloin kuitenkaan alkanut toimeen, olisi tullut vain surullista ja ikävöivää tekstiä. Käytiin Kuopiossa kahdella hautausmaalla, sitten vielä Paukarlahdessa ja vielä aattona täällä kirkonkylässäkin. Tuli tervehdittyä läheisten lisäksi omaa äitiä auttanut Hilda Sohvi ja papan entiset naapurit. Sytytin viimeiseksi kynttilän Ruotsiin haudatulle siskolle toivoen, että terveiset menivät kynttilänliekin mukana sinne taivaan iloihin. 

Aattona saatiin seurata pienen Anni-tytön jouluiloa. Mummon ja papan luona oli paljon kaikenlaista tavaraa. Oli kuusi koristeineen, oli kynttilöitä, tonttuja, enkeleitä ja jouluseimi. Se oli hyvin kiinnostava, se oli kuin nukkekoti. Seimen ääreltä kuului pientä sipinää, kun Anni siirteli lehmiä, lampaita, paimenia, itämään rikkaita miehiä, Jooseppia ja Mariaa vauvoineen. Välillä oli vauvansänky kateissa, välillä itse Jeesuskin. Anni ei kylläkään tiennyt vauvan nimeä, mutta leikki oli mukava. Välillä koko seimen porukka sukelteli pärekorin pohjalle ja sieltä Anni nosteli ne vuorollaan takaisin salaperäisesti supisten. 

Välillä kuunneltiin kuuluuko pukin koputuksia ja taas leikit jatkuivat. Piparit maistuivat keittiön lasikulhosta ihan luvan kanssa. Aina tämä meidän rakas tytön tyllerö muisti kohteliaasti kiittää.  Aattoiltana, kun Anni oli jo mennyt nukkumaan, huomattiin, että piparitalon pihapiiristä oli hävinnyt kaikki sokerikuorrutteiset kuuset, porot ja possut. Jopa piparitalon ovi ja koristeet katolta olivat salaperäisesti hävinneet. Pölysokerilumessa oli vain pieniä sormenjälkiä:) Yöllä Annin mahaa kipristeli. Syynä olivat varmaan nuo piparit ja joululahjasuklaat.

Kun pukki viimein koputteli ovelle ja astui papan kanssa tupaan, Anni ei ujostellut lainkaan, vaan puhua pulputti pukin melkein pyörryksiin. Tyttö istua nakotti pukin sylissä, hakipa vihreän omenankin ja vannotti, että pukki varmasti muistaa syödä omenan. Lupasi kyllä, että muorille saa antaa puolet omenasta. Kaiken tämän puuhailun jälkeen Anni sanoi hyvin kohteliaasti, että voisitko nyt antaa niitä lahjoja. Pukkia nauratti ja niin meitäkin. On se näppärä tyttö tuo Anni ja ikää on vasta 2 vuotta ja 8 kuukautta. 

Jouluherkkuja sulatellen tehtiin papan kanssa tänään ulkoilulenkki. Ilma oli raikasta ja luonto lumisen kaunis. Jäätkin kestävät jo ainakin rannoilla kävellen. Jälkiä tietenkin taas nähtiin; kettujen, kärppien, pupujen, oravien, lumikkojen, teerien, pyiden ja HIRVEN. Niitä ei olla ihan äskettäin nähtykään. Lisäksi vielä ainakin yhden juoksuaskeleisen naispuolisen ihmisen jäljet ja vielä näköhavainto kahdesta saarivaltion puolella liikkuvasta ihmisestä. Elävä kylä siis kaikin puolin:) Ei näkynyt eikä kuulunut moottoriajoneuvoja, ei jyskäneet metsäkoneet, oli niin siunatun rauhallista. Rauhallisia päiviä teillekin. Kirjoitellaan taas:)

Hyvää Joulua

On aika rauhoittua jouluun. Siispä Kettukiven mummokin sulkee suunsa . . . ainakin pariksi päiväksi, ellei sitten satu tulemaan ihan pakottavaa tarvetta purkaa sydäntään tai jakaa ajatuksiaan. 

Yksi lapsi on jo saatu maailmalta kotiin ja toinen on perheineen matkalla tänne Kettukiven mökille. Kahta puuttuu, tyttö ja poika perheineen, he ovat omissa kodeissaan joulun vietossa.  Ehkä he lukevat mummon kirjoituksia joulun vapaapäivinään. Toivotammekin heille kaikille oikein hyvää ja rentouttavaa jouluista vapaa-aikaa. Rakkaudella:)

Samoin toivotamme kaikille ystäville, sukulaisille, tutuille ja tuntemattomille lukijoille lähellä ja kaukana,  Suomessa ja merien takana, teille kaikille tasapuolisesti

Hyvää Joulua 

ja 

Onnellista Uutta Vuotta 2015  

Tuomas tuo joulua

Ulkona on jo pimeää. Ollaan kaukana katuvalojen loisteesta, ollaan Jumalan selän takana. Vaikka mistapä sitä tietää miten päin se Jumala seisoo? Kettukiven tienhaarassa tuikkii kynttilä lyhdyssään. Ei näy tähtiä eikä tähdenlentoja, mutta maa on saanut valkoisen vaipan, kuin marenkikuorrutuksen. On muutama aste pakkastakin. Taitaa tulla sittenkin valkea joulu. 

Tuomaan päivä: hyvä Tuomas Joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi. Viimeinen piparitaikina on paistettu. Piparitalon osaset odottavat vielä kokoamista. Puotista ostettu englantilainen hedelmäkakku mehevöityy rauhassa maukkaaksi herkuksi. Nautitaan sitä sitten vaikka Tapaninpäivä vieraiden kanssa. Tai miks ei jo aattona, jos vain maistuu ja maha vetää. Laatikot, paistit ja kinkut on hankittu, herkkukurkut säilötty jo syksyllä ja suutarinlohikin on valmiina. Mitäs tästä enää puuttuukaan muuta kuin niitä syömämiehiä. 

Tyttö lähetti eilen kuvan ensimmäisestä joulukuusestaan. Mummolle tuli ikävä omaa lastaan. Silmät kostuivat ikävästä, mutta myös siitä ensimmäisen joulukuusen ilosta. 

Ollaan lähdössä joulukonserttiin naapurikunnan kirkkoon. Entisellä kotikylällä olisi ollut perinteinen joulunavaus Joulu on jo ovilla - tilataideteoksen maisemissa. Riistaveikot siellä tarjoilevat lämmintä glögiä tulien loisteessa. Tällä kertaa kuitenkin joululaulut veivät voiton. 

Kettukiven tonttuja ja mummo takimmaisena

Västäräkin kriisi

Luin tänään pikkulehdestä, jota joskus on nimitetty myös riepulehdeksi niukan sivumääränsä vuoksi, niin luin, että naapurikunnassa olisi västäräkki näyttäytynyt vielä ihan viime päivinä. Taitaa v-räkillä olla identiteettikriisi. Jospa se luulee olevansa talitintti tai joku muu läpi talven Suomessa asuva sirkuttaja. Tai sitten sillä on sama päänlahotustauti kuin mummoillakin? No, tänään sitten kun tultiin lenkiltä, niin katsos kummaa, räksähän se siellä metsikössä äänteli. Lunta on sentään reilut viisi senttiä ja ilmakin pakkasen puolella. Ei uskoisi kesälintujen enää näissä maisemissa viihtyvän.

On maailmankirjat sekaisin, kun muuttolinnutkin jättäytyvät suomalaisen sosiaaliturvan varaan. Tarkoitan tällä turvalla meitä tavallisia Reinoilla/Ainoilla liikkuvia villasukan kuluttajia. Me haetaan arkiseen elämään sisältöä ja iloa ruokkimalla lintuja ja oravia. Kun meillä täällä hiekkatien päässä ei ole konsertteja, runomatineoita tai taidenäyttelyjä. Mietitäänpäs, onhan niitä tosiaan! Kirkkokuorohan laulaa kirkoissa ja jos Loiria haluaa nähdä tai kuulla, niin eikun 75 km autoilua ja musiikkikeskukseen. Taidetta löytyy taidemuseosta ja kuka tahansa voi olla runoilija. Näin sanoi kirjailija Jouni Tossavainen vuonna 2011. Lienee samaa mieltä vieläkin?

Seuraamme siis silmä tarkkana lintulaudan tapahtumia, että katoppas ku Hömöttii on uskaltanna tulla lintulaavalle. Nui ne nappoovat siemenen kerrallaan ja männöövät huavan oksalle maestelemmaa herkkupalloosa. Nyt joutuin kahtomaan, oravakkii on tullunna välpalalle. On se polone näläkene, niin näkkyy hyvin meastuvan. 

Ymmärsitköhän, kun tuo on kirjoitettu papan ja mummon äetinkielellä? Luulenpa, että varomaton savon kieltä taitamaton nyrjäytti jo leukansa. Pahoittelen, jos näin:)

Niinhän me ruokittiin omia poikasiakin. Tehtiin jauhelihakastiketta ja spagettia, pyttipannua ja nakkikeittoa, leivottiin pullia, sämpylöitä ja synttärikakkuja. Yritettiin muutenkin antaa eväitä elämään, neuvottiin ja ohjattiin, että näin saa tai ei saa tehdä tai sanoa. Poikaset lentivät pesästä yksi kerrallaan. Osa omasta innostaan, jotakin piti vähän tyrkkiä kokeilemaan rohkeasti omia siipiään, vaikka lentokyky ei vielä niin erinomainen ollutkaan. Äidin sydän läpätti ja silmä kostui.  Se on elämän lakia. Terveet poikaset jäävät harvoin kotipesään. Niin se vain on!

Nyt on kaikilla lapsilla omat pesät, omat tavat ja omat vastuut. Siellä pikitien päässä isolla kirkolla, siellä tavaltavat adventtisohjossa nilkat märkinä. Täällä äiti ja isä ajattelevat joka päivä omia poikasiaan. Jos maailma kolhii, niin meidän suojiin voi aina tulla siipiään parantelemaan. Rakkaudella:)

Ihmisten ilmoilla

Olin päivän Puotissa ja Puhvetissa, siis ihmisten ilmoilla. Aamulla satoi lunta niin, että ilma oli aivan sakeana, sellaisia jalkarätin kokoisia hiutaleita. Maisema muuttui oitis valoisammaksi. Sää ja sen muutokset olivatkin sitten päivän puheenaihe. Kahvia ja joulutorttuja meni mukavasti, leivonnaisia myös ja jonkin verran käsitöitä. Oikein hyvä päivä kaikin puolin.

Nyt sulattelen turvonneita nilkkojani ja otan muutenkin tosi rennosti tämän illan. Pappa katselee Ravisuoraa alakerrassa ja minä kirjoittelen täällä parvella. Välillä kuuluu kommentteja niin alhaalta kuin täältä ylhäältäkin. Olemme siis kontaktissa:) 

Oli mukava käydä postilaatikolla. Laskuja ei tullut ollenkaan, mutta joulukortteja sitäkin enemmän. Ihanaa saada postia. Tätä blogiakin voi kommentoida, se onnistuu ihan anonyymistikin, jos kommentoija ei halua laittaa omaa nimeään.  

Katselin eilen illalla elokuvan Julia ja Julie. Siinä nuori nainen kirjoitti blogia ja aiheena oli ranskalainen ruoka . . . ei pelkoa, täältä ei tule ruoka-ohjeita. Vaikkakin jonkun todella maistuvaksi huomatun ruuan valmistusohjeen voisinkin laittaa jakeluun. Ongelmana on vain se, että en juurikaan mittaa aineksia. Laitan lorauksen sitä ja lorauksen tätä, kouransilmällisen tai kukkuralusikallisen jotakin jne. En osaisi millään laittaa ohjetta luettavaan muotoon. Enkä ole mikään kokki, sellainen tavallinen kauhan pyörittäjä. Joskus teen ihan maistuvaa ruokaa, joskus taas tavallista. Usein sanonkin hupimielessä, että vaikka miten tavallista yrittää tehdä, niin tuppaa vaan erinomaista tulemaan. Kukapa sen kissan hännän nostaisi, jos kissa ei itse. Se siitä ruuanlaitosta:) . . . ja kissan hännästä:)

Viime päivinä

Tyhjensin viime viikolla tilin. Tarkoitan siis sitä, että maksoin laskuja. Ne pirulaiset osaavat tulla tänne Kettukivellekin, ne laskut. Se mitä apteekkikäynniltä jäi, se meni laskuihin.  Monta kertaa kuukaudessa tulee maksettavaa milloin KYSltä, milloin Kysteriltä. Kännyliittymä, netti ja sähköfirmakin muistaa. Laskua tulee vähän itse sähkönkulutuksesta, mutta sitäkin enemmän sähkön siirrosta. Kummallista! 

Onhan niitä maksuja, mutta mitäpä niistä! Kaikki maksaa, ainakin kaikki aineellinen. Aineeton, niin kuin hymy tai kiitos, lenkkiseura tai niskahieronta, ne eivät maksa mitään. Ei myöskään se, että yritetään ymmärtää ja arvostaa toisiamme ja toisten mielipiteitä. Meitä edeltävät sukupolvet opettivat hyviä käytöstapoja ja vanhempien ihmisten kunnioittamista. Sitten maailma muuttui . . . eikä siinä muutoksessa jaksa pysyä mukana.

Lauantai-iltana nautin kulttuurista. Pääsin entisen työporukkani kanssa katsomaan The Sound of Music musikaalia. Oli kiva nähdä kavereita ja myös se musikaali. Kiitokset vielä Tiinalle ja Liisalle:) Ja kaikille työkavereille (Tuula, Sini, Sari, Tiutau-Teija, Terhi, Ulla, Susanna, Kirsi ja kaikki ne, joita en päänlahotustautini takia juuri nyt muista) hyvää joulun odotusta ja voimia tehdä vaativaa ja raskasta hoitotyötä:)

Sunnuntaina suuntasimme papan kanssa kohti Kolia. Siellä Jeron rannalla vietettiin Lillin ja Ossin kanssa pikkujoulua, käytiin lenkillä ja tutustuttiin Luontokeskus Ukon uusittuun näyttelyyn. Kiitokset Lilleille mukavista päivistä ja täydestä vatsasta.

Kolilla satoi lunta ja maisema oli kuin suoraan joulukortista. Oravat, tilhet ja pikkulinnut herkuttelivat lintulaudan antimista. Iltaisin kauniit lyhdyt valaisivat lumista maisemaa, niin kaunista ja pehmeän lumen peittämää maisemaa. Luontokeskuksen uusittua näyttelyä suosittelen kaikille. Siellä saa kokea kaskenpolton, ukkosen, tähtitaivaan ja revontulet. Parasta oli kuitenkin luminen maisema, jota saimme ihailla parin päivän ajan.  

Huomenna tutustun Puotissa ja Puhvetissa kassakoneen salattuun maailmaan. Tulkaa käymään, siinä se on ihan torin reunalla:)

Ulkotulento vai sisäolento

Tiedätkö mitä ovat osanto, ulkotulento tai sisäolento? Kuullostaako tutulta? Entä inessiivi, elatiivi, illatiivi, abessiivi, ablatiivi tai allatiivi? Näitä sanoja päntättiin päähän Tuntemattoman sotilaan Hietasen tapaan: vaivasessa kansakoulussa. Sanoja taivutettiin; talossa, talosta,taloon, talotta, talolta, talolle. Huh, huh ja vielä paljon muita, niin kuin pluskvanperfektit, preesensit, imperfektit jne. Osanto on muuten partitiivi ja vastaa kysymykseen ketä, mitä, kuinka monta. Ulkotulento on allatiivi ja sisäolento inessiivi.

Luuletko, että mummo se luetteli ihan tuosta vain "vaivasessa" Saarismäen kansakoulussa oppimansa kieliopin ihmeelliset sijamuodot. Ei hyvät immeiset, ei sinne päinkään. Kaikki nuo ensimmäisen kappaleen hienoudet on etsitty netistä. Toki sanat kuullostavat tutuilta ja tuovat mieleen joitakin tuokiokuvia kouluajoilta, mutta ei niiden varsinainen merkitys ole jäänyt mieleen, ei ainakaan noiden sijamuotojen. Ne piti vain opetella ulkoa. Olisi ollut varmaan tärkeämpää sisäistää niiden merkitys. Enempikin jäivät vitsinä mieleen nämä ulko-olennot ja sisätulennot. Vai oliko se just toisin päin?

Opintojen aikaan ja työelämässä osasin todella taitavasti kirjoittaa virheetöntä asiatekstiä. Virheettömyyden tavoittelu kahlitsi ja osaltaa vieläkin kahlitsee vapaata ilmaisua. Se tavallaan yrittää sitoa kirjoittajan käteni. Siksi aivan tarkoituksella yritän kirjoittaa sitä mukaa kuin tekstiä tulee miettimättä sen enempää sija- kuin aikamuotojakaan. Olen sitä mieltä, että näin mummoiässä ei enää ole niin vimpan päälle tarkkaa tuleeko tekstiin välimerkkivirheitä ja käytänkö puolipistettä tai kaksoispistettä juuri oikealla tavalla. 

Kun kirjoitin ensimmäistä pidempää tekstiäni, joka painettiin sitten kirjaksikin, taistelin tämän saman asian kanssa. Nyt kehittelen päässäni uutta pitkää tarinaa ja yritän päästä irti suomen kielen kahleista. Tämä blogin kirjoittaminen on hyvää harjoitusta. En siis välitä oikeinkirjoitussäännöistä, vaan annan tekstin vain tulla. 

Kansakoulun luokkahuoneen seinillä oli vanhoja opetustauluja. Ne korvasivat nykyisen internetin. Tauluissa oli kuvattu erilaisia kasveja, vanhoja työmuotoja, ja asumuksia, sekä hisrorian ja uskonnonhistorian henkilöitä ja tapahtumia. Kartoista katsottiin maiden rajoja, etsittiin vuoristoja, jokia ja meriä. Opettaja määräsi tai viittaamalla pääsi luokan eteen näyttämään kartalta, että missä se Kuopio nyt sijaitsikaan. Kyllä se jännitti, että sattuikohan karttakepin pää just oikeaan kohtaan. Sano sinä missä on Ohotan meri? Entä Kamtsatka tai Pienet Sundasaaret? Jos et muista mitä koulussa opetettiin, niin googleta! Niin helppoa se nykyään on! 

Luntako

Aamuhämärissä tämän ikäinen naisimmeinen herää luonnollisille tarpeilleen. Niin siis tänäkin aamuna. Unen läpi olin kuullut pitkin yötä miten tuuli ravisteli pihapiirin puita. Ensimmäiseksi ajattelin tietenkin, että sähköt on poikki. Minäulla on tapana ajatella aina pahimman mukaan. Myönnän olevani varsinainen maailmanlopun odottaja. Siitä on taitanut olla joskus aikaisemminkin puhetta:) No, jatketaan! Mökin kuistilla paloi jouluvalo, ei siis sähkökatkosta, ei pihalla kaatuneita puita ja saunatuvan kattokin näytti olevan paikoillaan. Jotain erilaista kuitenkin, maa oli valkoisena, lunta portailla, pihalla ja kettukiven päällä. Oi, niin kaunista. 

Jatkoin tyytyväisenä uniani herätäkseni aamulla lumiseen maisemaan. Ulkona oli kaunista, puhdasta . . . ja märkää. Väliaikaista siis tämä valkoinen ihanuus jälleen kerran. Kello on nyt viisi iltapäivällä ja lämpömittari näyttää plus kolmea astetta. 

Pappa se muuten heti aamulla otti puhelun joulupukille. Jonkinlaista neuvottelua käytiin puhelimessa. Pukki tuntuikin olevan kovasti puheliaalla tuulella. Juttua riitti ja niin vain kävi, että pukki saattaa tulla tänä jouluna käymään Kettukivelläkin. Jos siis ollaan edelleen yhtä kiltteinä kuin tähänkin mennessä:) 

Ollaanhan me, ei riidellä, eikä puhuta tuhmia. Annetaan vain toisillemme rakentavaa palautetta. Niin kuin tänä aamuna, kun pappa kehotti minua ottamaan asiat rennommin ja rauhallisemmin, olemaan hätääntymättä pienistä, niin kuin esimerkiksi siitä,  jos pakastin sattuu sulamaan yön aikana. 

Tottahan pappa puhuu. Minun pitäisi lopettaa maailmanlopun odottaminen ja pelkääminen, että taivas putoaa niskaan. Ehkä siinä samalla selkäkin oikenisi ja "kaiken maailman huolien kyttyrä" niskasta häviäisi. Siinäpä se Temppu seisoo ja häntäänsä heiluttaa, se temppu, miten vanhanakin oppisi jotain uutta, niin kuin esimerkiksi uuden elämänasenteen. Sitä ihmettä ja oikeaa talvea odotellessa:)

Metsästä palatessa

Lyhyt on päivä, vain muutama tunti hämärästä hämärään ja välissä samaa hämärää. Metsässä oli hiljaista, joku tiainen tirskutteli varovaisesti kuin häpeillen vaatimattomuuttaan. Yhtäkkiä kuului terävä vinkaisu, pian uudestaan, aivan kuin joku olisi valittanut. Tuuli se vain heilutti konkeloon jäänyttä puuta toista puuta vasten, siitä tuo ääni syntyi. Ei ole ihme, että muinainen metsäsuomalainen kuvitteli äänen milloin hautaamattoman lapsen itkuksi, milloin maahisen lauluksi.

Tynnörlahdessa näkyi selälle saakka. Lahti oli jäässä ja lahdensuulla tuulen kasaamaa jäähilettä, mutta selällä tuuli nostatti kuohuvia vaahtopäitä. Nyt ei olisi hyvä soudella näillä vesillä. 

Sammalmatot levittäytyivät vihreinä sankan kuusikon alle. Ja kas kummaa, mitä tuolta koivun alta pilkistikään? Pieniä keltaisia kanttarelleja:)  Puiden alla oli hämärää, siksipä kännykkäkuvasta tuli kovin sinivoittoinen.

Joulukuista sammalmattoa Tynnörlahden pohjukassa

  

Luonnossa on voimaa

Katselen taas "talvista" maisemaa. Järvi on jäässä, sen verran sentään on ollut pakkasia, mutta muuten luonto on niin pitkästyttävän syksyinen. Ensisilmäys näyttäytyy kovin ruskeavoittoisena. Rannan ruohikko on ruskeana, puista pudonneet lehdet samoin. Alppiruusun ja vuorenkilpien lehdet Kettukiven ympärillä elävöittävät hiukan vihreällä värillään. Ruohikon keskeltä pilkottaa sammalpeitteisiä kiviä. Värejä siis löytyy. Ruskeassa on eri vivahteita, lehtipuiden ja pensaiden oksista löytyy jopa punertavia sävyjä. Vaikka miten yritän etsiä kauneutta ja talvista tunnelmaa, niin ei sitä parhaalla tahdollakaan löydy. Tarvittaisiin lunta, pakkasta, huurretta puiden oksille ja ruohikkoon. Sitä odotan kuin hullu puuroa.

Puuro se on oivaa ruokaa ja velli myös. Puotissa ja Puhvetissa tarjottiin synttäriruokana perunavelliä. Nam, oli se maistuvaa:) Joka-aamuinen kaurapuuro on parasta käynnistysainetta näillä vuosikymmenillä. Sitä voi makunsa ja mielialansa mukaan ryydittää voisilmällä, hillolusikallisella, maidolla tai sitten pistellä siltään poskeensa. Riisi- tai helmisuurimopuuro kelpaa meille kokonaiseksi ateriaksi. Säästyy pennosia, tai siis senttejä. Eläkeläisenä joutuu pakostakin miettimään mihin rahansa pistää. 

Ostin eilen kaupunkireissulta gluteenittomia joulutorttuja ja vieläpä peräti kaksi kappaletta. Funtsin jälkikäteen, että niinköhän olisin markka-aikana laittanut 12 markkaa yhteen littanaan likilaskuiseen kahvileipään. En todellakaan, eikä olisi kannattanut nytkään. Söin kahvin kanssa toisen niistä tortuista ja petyin surkeasti. Luumusose maistui kyllä luumulle, mutta itse torttu ei suoraan sanottuna miltään. Voi kunpa järkiintyisin enkä sortuisi mitättömiin herkkuihin! Hetki suussa ja ikuisuus vyötäröllä. Näin on tosi!

Pappa laitteli pari viikkoa sitten lintulaudan. Siellä vierailee enimmäkseen tali- ja sinitiaisia, mutta myös orava, närhiä ja rastaita. Rastaat hyökkäävät suurina monikymmenpäisinä parvina. Ne asettuvat lähistön puihin ja sieltä syöksyvät vuorollaan herkkujen kimppuun. Vähän minua ärsyttää, saisivat lähteä jo muuttomatkoilleen, syövät vain pienempien ruokia. 

Pappa teki toisen ruokintapaikan ajatellen, että orava ottaisi sen paikan omakseen. Laitettiin siihen oikein pähkinöitä ja auringonkukansiemeniä. Eilen oltiin siis koko päivä kaupunkireissulla, ja Kettukiven pihapiiri meidän puolesta hiljaisena. Hämärän koittaessa tultiin kotipihaan. Puut oli täynnä räksiä, lintulauta ja oravan ruokapöytä olivat lähes tyhjinä. Räksät röyhtäytteli täydellä vatsallaan oksilla ja tiaiset kärvistelivät nälissään. Orava oli varmaan ottanut hatkat ja ehkä ruokaillut Gentsun ruokintapaikalla. 

Pappa on ulkosalla ja lintulaudoilla näkyy pikkulintuja. Räksät pysyvät poissa, kun ihmisiä liikkuu lähistöllä. Lähden itsekin "linnunpelättimeksi" ja siitä samoin tein lenkille. Mennään taas metsään. Tallustellaan vihreällä sammalmatolla, kuunnellaan luonnon hiljaisia ääniä ja hengitellään raitista ilmaa. Tehkää tekin samoin. Luonnosta saa voimaa:) 

Meditointia

Tuli mieleen ajatuksia tätä pientä huushollia imuroidessa. Siivoaminen ja vaatteiden silittäminen on sellaista meditatiivista toimintaa. Etenkin imuroidessa voi olla poissaoleva ja aivan omissa ajatuksissaan. Sitä vaan huristelee nurkista nurkkiin ja uppoutuu ajatuksiinsa niin, ettei enää muista mistä kohtaa on imuroitu ja mistä ei. Siksi kai siivoussessiot tahtovat usein venähtää, kun varmuuden vuoksi imuroi uudestaan. Pappa kun imuroi, niin se menee vauhdilla. Ihmettelen vaan, että nytkö jo työ on tehty, oot sinä nopee:) 

Ranteita särki tänään niin, että meditoiminen jotenkin häiriintyi. Miten sitä jaksoi nuorempana aamuvuoron ja työmatkojen jälkeen käydä kaupassa, hakea nuorimpia tarhasta, pestä joka ilta ainakin kaksi koneellista pyykkiä, laittaa ruokaa, leipoakin, auttaa läksyissä, patistaa iltapesuille, erotella nahistelevia mukuloita ja vielä paljon muuta, että miten ihmeessä? Ei ollut mitenkään epätavallista, että nukahdin usein ennen kuin iltasatua kuunnelleet nuorimmaiset. 

Ei särkenyt ranteita ja muisti pelasi niin, että saatoin sanoa tarkkaan, mistä mikin pienikin tavara löytyi, että siitä lipaston vasemman laatikon oikeasta reunasta sen paperinipun alimmaisena jne. Mistä niitä voimia aina vaan löytyi, päivä päivän jälkeen? En ymmärrä! Pakko myöntää, etten aina jaksanut olla superäiti eikä elämä mennyt todellakaan niin kuin strömsössä. Komentelin ja pidin jöötä tiukoin ottein. Olin joskus niin väsynyt, että jaksoin vain itkeä vollottaa. Lienee jättänyt lapsiin pysyviä traumoja? Voi voi, nyt hävettää!

Kaiken tämän tohinan keskellä saatoin uppoutua vapaapäivinä tuntikausiksi mukaansa tempaavaan romaaniin. Ehkä juuri ne vapaapäivän hetket antoivat virtaa seuraaville päiville. Nyt muisti pätkii joskus ihan huolestuttavalla tavalla. Jopa nimien muistaminen tuottaa vaikeuksia ja tavaroita etsitään "kissojen ja koirien" kanssa. Niin kuin äskettäin suurennuslasia. . .  ei muuten löytynyt:)

Vähintään kerran viikossa soitin äidille Kuopioon. Yhteydenpito oli niin itsestään selvä asia. Vielä silloinkin, kun äiti menetti puhekykynsä, vielä silloinkin soitin. Äiti kuunteli sairaalasängyssä ja puhui omaa puheen kaltaista kieltään, ja minä kerroin langan toisessä päässä Helsingissä omia  ja perheeni kuulumisia. Vuosia äidin kuoleman jälkeen, saattoi yhtäkkiä tulla mieleen, että soitanpa äidille. 

Ei ollut pilvenreunalle puhelinlinjoja, ei faxia, ei kännykkäkenttää. Harmittaa niin vieläkin, kun en osannut olla enemmän mukana oman äitini vanhuudenpäivissä. Iltarukouksessa tai oikeammin ilta-aatoksissa saatoin laittaa äidille rakkaita terveisiä. Ajattelin, että äiti seurasi meitä sieltä ylhäältä ja heilutteli jalkojaan pilven reunalla istuen. Laamapaita päällä ja aamutossut jaloissa. Oma äiti-kulta. Siellä kai katselee äiti vieläkin ja on saanut jo seurakseen kaksi vanhinta lastaan. Laitan taas illalla rakkaita terveisiä.

Mummon äiti vuonna 1942

Rupattelua

On taas viikko mennyt hurahtanut. Siitä huomasin, kun lääkedosetti on tyhjä:) Alkuviikosta olin puotiapulaisena. Puotipäivä oli hiljainen ja illalla jalat turvoksissa ja kipeinä. Lenkilläkin on käyty, ja yhtenä päivänä naapurissa kahvittelemassa. Kivaa vaihtelua arkeen, tuo kahvittelu ja rupattelu. Kukathan siinä ensin tarkastettiin emännän kanssa ja sitten vasta siirryttiin niihin kuulumisiin. Tässä kuvassa on hänen hoivaamansa tosi komea joulukuun kaktus.

KYSllä käväisin kans, ortopedilla. Selkä on parantunut ihan protokollan mukaan. Siitä olen tosi onnellinen! Ensi viikolla sitten päätetään toisesta suuresta leikkauksesta. Se tehtäisiin joskus helmi-maaliskuussa. KYSin reissulla hoidettiin muitakin kaupunkiasioita. Pappa kävi hallissa kahvilla ja ostoksilla. Kukahan  se arvais, mitä pappa osti hallista? Kalaa tietenkin, nyt kun ei vielä itse saada verkkoja jään alle, niin kalat on ostettavissa. Murokkaat, eli pienet siiat, paistettiin  samana iltana. Ja hyvvee olj!

Monena päivänä on leivottu. Piparkakkuja kymmenittäin jopa sadoittain ja tänään Bostonkakkuja. Uusi piparitaikina on jääkaapissa odottamassa sunnuntaita. Silloin laitetaan taas leipomo pystyyn. Papalla on tätä nykyä paistajan rooli. Minä heiluttelen kaulinta ja sommittelen piparimuotteja ohueksi kaulitulle taikinalle. Leipomon tuotannossa on possut, muorit ja papat, linnut, kalat, tähdenlennot, sydämet, joulukuuset ja perinteiset tähdet ja piparit. Tuleekin oikein rapeita ja ohuita kettumummon pipareita. Tulkaahan maistamaan:)

Tänään leivottiin siis Bostonkakkuja. Voilla leivotun pullataikinan täytteeksi laitettiin ensinnäkin voita ja sitten vielä itse tehtyä omenahilloa, kanelia ja mantelilastuja. Toiseen täytteeseen tuli omenahillon lisäksi kaikki joulumausteet; kaneli, neilikka, inkivääri ja pomeranssinkuori. Minä en voi keliakian takia muuta kuin tuoksutella:) Luoja on tälleen rankaissut herkkusuuta? Joka tapauksessa tuoksu on lähes taivaallinen ja makukin kuuluu olevan kohdallaan. Näin kertoi pappa syötyään palasen bostonia kylmän maidon kera. 

Joulu siis tulla jollottaa. Me täällä Kettukivellä odotellaan tuttuja tonttuja. Pakastin täyttyy pikku hiljaa niin suolaisilla kuin makeillakin. Pikkupaketit on jo valmiiksi kääritty. 

Blogia kirjoittaessa ajattelen, että sitä käy silloin tällöin lukemassa joku läheinen, ehkä joku maailman nielleistä lapsistamme, ehkä joku entinen työkaveri ja varmaan jokunen minulle tuntematon henkilökin. Käyn joskus tarkistamassa montako lukijaa blogillani on ja missä maassa sitä on luettu. Blogin seuraajia on eniten tietenkin Suomessa, mutta myös Yhdysvalloissa, Kanadassa, Puolassa ja ylläri pylläri, Intiassa. Sielläkin luetaan Kettukiven mummon rupatteluja. Uskoiskohan tuota, että Intiassa. Siellähän kuukin on kuumempi ja Veikko Huovisen mukaan intialaisilla ja muilla villielukoilla on se paljon puhuttu välikäsikin. Tähän päätänkin nämä jorinani. Jatkuu seuraavassa numerossa . . . olkaahan kiltteinä . . . tonttu voi tulla ikkunan taa:)

                                       

Aika

Ei ole hyvää, ei huonoa aikaa.
On vain nyt ja on parastaikaa.
Mikä on alkanut jatkuu yhä.
Säilyy paha ja kestää hyvä.
                                Artur Alliksaar

Runo on aina ajankohtainen. Jokaisessa ajassa, aikakaudessa, vuodessa ja päivässä, on jotain hyvää ja jotain pahaa. Usein sen kuitenkin huomaa vasta jälkikäteen, joskus vuosien tai jopa vuosikymmenien kuluttua. Puhun nyt vain omasta puolestani, kun ajattelen esimerkiksi omaa lapsuuttani. Miten paljon siinä olikaan hyvää ja kuitenkin jotain äärettömän pahaa.

Aika tuntuu rientävän niin kovin nopeasti. Yhtäkkiä huomaa, että dosetti on tyhjä. On siis perjantai. Taas! Jos nukutaan aamulla vähän pidempään, niin kuin nyt vaikka puol yhdeksään, ja sitten tavan ja periaatteen mukaan heräillään hitaasti ja nautitaan aamupuurosta ja kahvista. Kohta pällistellään ikkunasta näkyvää luontoa (ja halkopinoja, ovat niin komeita ja niin suorassa rivissä), käydään nuuhkimassa portailla ilmavirtauksia  ja arvostellaan/arvioidaan maan poliitikojen päätökset tai päättämättä jättämiset ja siinä samalla myös Talvivaaran retuperäisyys tai joku muu mieltä askarruttava asia. Niin katos vaan, aika on mennä hurahtanut ja kello on jo puoli päivää! 

Kun saadaan viimein itsemme liikkeelle ja päivittäiselle (lähes) lenkille, niin päivä kallistuu jo iltaa kohti. Onko tässä nyt mitään järkeä? Työssä ollessa työpäivät tuntuivat aina niin käsittämättömän pitkiltä ja perjantai tai seuraava vapaapäivä tuntui olevan vuosisatojen päässä.  Nyt, kun ei ole enää kiire töihin, niin aika mennä hurahtaa, eikä meinaa perässä pysyä. Ja elämän tiimalasin hiekka valuu . . . 

Ei oteta kuitenkaan ressiä ajasta, ei sen hyvyydestä tai pahuudesta eikä ainakaan sen riittämättömyydestä. Jos ei muuta ole, niin on ainakin aikaa. On vain opittava käyttämään ja täyttämään aika parhaalla mahdollisella tavalla. Sillä opintomatkalla ollaan myös me, Kettukiven mummo ja pappa. 

    

                            

Napi napi

Lunta, lunta pitäis saada ja pakkasta. Ja nopeesti! Kylätie on vellinä, lenkkipolut pehmeinä juoperoina ja joka puolella tämä kaiken nielevä harmaus. Ai, että ahistaa. Syksyllä on muutenkin aina niin helevetin ankeaa. Siis sen jälkeen, kun puiden lehdet ovat maassa ruskeana mattona, aurinko piilossa paksun pilvimaton takana ja taivaalta tulee vettä milloin tihkuna milloin kuin saavista kaatamalla. Alkusyksy kaikkine väreineen ja metsän aarteineen, se on melkeinpä parasta aikaa. Mutta sitten iskee ankeus, kunnes suloinen ja kirpakka talvi peittää luonnon valkoiseen harsoonsa ja elämään tulee taas valoa. Missä talvi luuraa? Amerikassa saatiin lunta vuorokaudessa peräti puolitoista metriä ja tänne saadaan, jos saadaan, muutamia hiutaleita, jotka nekin sulavat pois.

Nyt mummo napisee, napi napi, oikein kunnolla. Me tarvitaan lunta ja pikkupakkasta. Siis haloo, Yläkerran Isäntä, antaa tulla vaan lunta tupaan ja jäitä eteiseen. Täällä ollaan valmiina talven taistoon. Lumikolat, luudat ja lapiot odottavat toimettomina. Huopikkaat ja potkukelkat huokailevat aitassa, että milloin sitä lähdetään niille reippaille talvisille retkille. Tulistelureppu on valmiiksi pakattuna nokikahvipannuineen.

Tämä oli Kettukiven mummon iltarukous tänä perjantai-iltana 28. marraskuuta armon vuonna 2014.  Jonain toisena iltana sitten erilainen rukous:)

                            

                               James Potkukelkka

           Pekka Potkukelkka

Jäläkiä

Pyy

Mummo, teeri ja postiauto?

Orava

Harakka

Minä aina höpötän niistä jälistä. Että tänään nähtiin kärpän tai jäniksen tai jonkun muun luonnon eläjän jättämät jäljet ja toisena päivänä taas jonkun muun. Tai ihan samojen:) Aina ne ovat yhtä ihania ja yllätyksellisiä. Tuumaillaan usein, että tuosta se on loikkinut tai pomppinut tai hiippaillut. Semmosia me ollaan. Jotenkin välillä ihan lapsellisia, vaikka ollaan melkein ikäloppuja. Tai no, ei nyt sentään. Toisaalta eihän sitä tiedä milloin se ikä loppuu. Toivottavasti ei nyt ihan lähiaikoina. Olis vielä niin paljon tekemistä. Ikkunatkin pitäis pestä, Kettumummon pipareita pitäis leipoa ja papalla olis vielä iso pino puita hakattavana. Voe helekatti, kun meni niin sivuraiteille tämä kirjoittaminen. Anteeks! Ei pitäis vakavalla asialla . . . toisaalta huumoriakin tarvitaan . . . ja nauru pidentää ikää . . .

Laitoin tähän ihan todistusaineistoksi muutaman kännykällä otetun kuvan. Kännykkä on siitä metka kapine, että sillä se onnistuu valokuvaaminen, videointikin ihan melekein missä vain, ja nettiin pääsee vaikka keskellä metsää. Jos siis haluaisi. Ei todellakaan tulis pieneen mummon mieleenkään, että netissä surhvaelis, kun ympärillä on kokonainen  ihmeellinen luonto. Kuvat otettiin eilen, tänään satoi vettä ja vei jäljet mukanaan. Pakkasen kuurasta on vain muisto. Sen yritin vangita paperille:)

Huurteiset puut kuvastuvat järven pintaan

Tervetuloa

Kuulin eilen huhuja, että blogini on saanut uusia lukijoita. Siispä tervetuloa te kaikki uudet seuraajat, tasapuolisesti ja ikään katsomatta. Tosin sellainen kutina minulla on, että lukijani eivät ole ihan nuorinta väkeä. Tiedä häntä:) Toivottavasti kuitenkinviihdytte Kettukiven mummon seurassa:)

Päivän lenkki on heitetty. Siinä kävellessä tuli taas aatoksia mieleen. Tällä kertaa vuosikausia autiona olleen talon tiimoilta. Pihatie on nurmettunut, pajuja pukkaa talon seinustoilla, vuorilaudat repsottavat ja katto on sammalen peitossa. Ikkunoissa on auringon ja ajan haalistamat verhot, ne jotka viimeinen emäntä viimeisinä vuosinaan silitti ja viritteli paikoilleen. Huonekalut, taulut ja astiat näyttävät olevan niillä sijoillaan, kuin ne siihen joskus jäivät. On kuin koti vain odottaisi ja odottaisi asujiaan. Pitkää on ollut vuosien odotus. Pöydälle jäänyt sanomalehti on kellastunut, rappaukset tippuvat uunin kyljistä ja ikkunalaudan kukkaruukun kasvatti on muuttunut pölyksi. Voi että miten surullista.

Olen kuullut kerrottavan, miten talo oli huolella pidetty, piha täynnä kukkia, marjapensaita ja omenapuita. Navetassa oli karjaa, ympärillä kauniit pellot ja hyvin hoidetut metsät. Mihin hävisi se vuosien uurastus ja ahkera työ? Isäntä ja emäntä nukkuvat kirkonkylän siunatussa maassa. Kuka muistaa heidän työtään? Saivatko he aikanaan kiitosta? 

Jokaisen autioituneen ja hylätyn talon tai mökin pihassa tulisi olla hieno kyltti. Siinä lukisi ketkä rakensivat tämän talon ja tilan ja antoivat elämänsä, ja terveytensä eli kaikkensa. 

Jos sinun naapurisi, sukulaisesi tai tuttavasi on tällainen vielä elossa oleva hyvinvointi Suomen rakentaja, kutsu hänet kahville, käy tarvoamassa apuasi arjen askareisiin ja kerro kuinka arvostat hänen elämäntyötään. Voihan se olla, että vastaanotto on hyvin suomalainen, että mittee työ tänne tuppaannutta, minä pärjeen minkä pärjeen, enkä kuuna päevänä ou apua tarvinna. Kannattaa kuitenkin kokeilla. Voi olla, että tuvassa osuukin yksinäinen, juttuseuraa ja pientä apua kaipaava mummo tai ukki, joka ilahtuu ja on onnellinen saamastaan huomiosta. 

Illalla

Ihan pikku lisäys edellisen tekstin juoneen, nimittäin siitä eläinten jälkien seuraamisesta. Tiellä ja poluilla oli aamupäivän aikana satanutta tuoretta lunta. Öisiä jälkiä ei näkynyt. Jäniksetkin pysyttelevät vuorokauden verran piilopaikoissaan ensilumen aikaan. Oravat olivat hypelleet aamun aikana. Niiden jälkiä näkyi monessa paikassa, joissakin ihan poluiksi asti. Lähempänä laiturirantaa näkyi lumikon ja metsämyyrän jälkiä ristiin rastiin tiellä. Kovin näytti sille, että myyrä oli joutunut lumikon kynsiin. Ai, että minä en tykkää lihansyöjistä! Enkä luonto-ohjelmista! Niissä aina joku pienempi joutuu isomman syötäväksi.

Gentsun mökin luona kuunneltiin taas tiaisia, niitä tali-, hömö-, sini- ja töyhtötiaisia. Tästä luettelosta puuttuu sontiainen, mutta sehän onkin kovakuoriainen, tuttavallisemmin sittisontiainen. Heh hee!

 

Lausunkin jo lapsena oppimani runon eli lorun

Levollisna lehmänpaska lepikossa lötköttää,

sinipinta sontiainen paskan alla pötköttää!

Aamulla

Lahti on jäässä, ja jään peittää valkea koskematon lumipeite. On jälleen aivan hiljaista, pysähtynyttä. Vain hienoista, melkein näkymätöntä lunta leijailee ilmassa.  Aamupuuro on syöty ja vielä hörpätty kahvit siihen päälle. Sohvalla loikoen on karistettu viimeiset unenrippeet. Ja odotettu, että aamun kipulääke alkaa vaikuttamaan. Nyt on päivän parhaita hetkiä. Takana yön lepo ja suhteellisen sopuisa unennäkö. Nyt on virtaa, se mitä tämän ikäisessä, kokoisessa ja kuntoisessa mummossa nyt yleensäkin on. Ei siis mitenkään erityisen mainittavasti. Hyvä näinkin, monella on varmaan huonommin.

Tuosta unenäöstä vielä. Näen yleensä paljon unia ja muistan aamulla uneni joksus hyvinkin selkeästi. Minulla on tapana heti herättyäni kertoa papalle, mitä tuli yöllä katselluksi. Unissa olen usein töissä. Jossakin niistä hoitoalantyöpaikoissa, joissa tein niin sanotun työurani. Unet ovat hyvin tapahtumarikkaita, joskus ahdistaviakin. Olen kuin eksynyt, en osaa oikein tehdä mitään. Yleensä kaikki menee joka tapauksessa jollakin tavalla pieleen. Niin kuin sinäkin yönä, kun olin muka yökkönä ja heräsin aamulla jonkun hoidettavan sängystä ja huomasin, että kaikki yön työt oli tekemättä ja kohta aamuvuorolaiset tulisivat töihin. Hui, että se säikäytti. Erään kerran taas joku vanhuksista yritti synnyttää, mutta huonoin tuloksin. Vauva ei vaan millään suostunut putkahtamaan maailmaan. Minäpä sitten tuskastuneena toivottomaan yritykseen hyppäsin sänkyyn ja sanoin, että anna kun minä näytän miten synnytetään. Onneksi se uni loppui siihen! Oliskohan minulla ollut ilmavaivoja, vai mikä se pisti tuommoistakin "katsomaan"? Se niistä unista!

Pappa kokoilee jo ulkoiluvaatteitaan. Kohta siis lähdetään päivittäiselle lenkille. Sauvakävellään, pysähdellään välillä ja kuunnellaan hiljaisuutta. Etsitään metsäneläinten elämänmerkkejä, jälkiä lumessa ja ääniä puiden siimeksessä. Ehkä pihakoivuista lennähtää taas teeriparvi aamusyönniltään. Täällä luonto on lähellä, ihan oven takana. 

Kaikki eivät pääse näin korpeen kuin me, kaikki eivät edes halua.Toki luontoa voi seurata kaupungeissakin, jos se kiinnostaa. Onhan siellä citykanit ja citypöllöt. Ja viemärirotat! Ulkoilureiteiltä löytyy merkkejä metsäneläimistä.Jälkiä, jätöksiä, ääniä ja näköhavaintojakin. Lajisto on suppeampi ja monet eläimet ovat kaupungistuneet ja kesyyntyneet. Niin kuin oravat. Nehän kiipeilevät kerrostalojen seiniä pitkin ja säikyttelevät/ihastuttavat kaupunkieläjiä.

Siispä siirryn tästä kirjoitusmaailmasta todellisuuteen, laskeudun parvelta ja suunnistan ulkolenkille papan jälkiä seuraten. Ne jäljet on helppo tunnistaa; isot lenkkarinjäljet lumessa. 

Hiljaisuus

Tuli vaan mieleen, että oletteko koskaan kuunnelleet hiljaisuutta? Täällä maalla siihen on mahdollisuus. Tänään oli oikein otollinen sää hiljaisuuden kuuntelemiseen. Ei tuulen virettäkään, ei naapuri moottorisahan kimpussa eikä yhtään autoa mailla ei halmeilla.

Papan kans suunnattiin päivän puolivälissä lenkille ja poikettiin polulta metsään. Sammaleisessa metsässä saa jalkalihakset ihan erilaista rasitusta kuin maantietä taivaltaessa. Tasapainokin harjaantuu siinä mättäältä mättäälle hyppiessä. Tai siis, ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa minun etenemistä hyppelyksi. Semmoista tarpomista se enemmänkin on. Pääasia, että jalka vielä nousee. Eiks vaan:)

Metsässä on nyt tosi helppo liikkua, ei ole hyttysiä, ei ampiaisia, ei kyykäärmeitä eikä niitä karhujakaan, joita eilen manailin olevan. Sieltä täältä kuuluu harvakseltaan tiaisen sirkutus. Kaikilla tiaisilla on tietenkin oma lauluäänensä. Eivät ne nyt tähän vuodenaikaan varsinaisesti laula, enemmänkin ilmoittelevat toisilleen pienillä merkkiäänillä, että kaksi siivetöntä ihmispoloa tallustaa metsässä tai että Gentsun lintulaudalla on tuoreita auringonkukansiemeniä, käykääpä maistamassa! Gentsu on yksi meidän kyläläinen, joka muistaa ruokkia metsäneläimiä monella kymmenellä kilolla erilaisia siemeniä.  

Talitiaisen kaikki tuntevat, sinitiaisella on sininen päälaki ja töyhtötiaisella on tietenkin töyhtö pään päällä. Ja sitten on vielä kuusitiainen ja hömötiäinen, vai onko ne sitten kuitenkin yksi ja sama lintu, en tiedä. Olkoon, en ole ornitologi enkä seminologi.

Siellä metsässä pysähdyttiin vähän väliä ja ihmeteltiin suurta hiljaisuutta. Sitten köpöteltiin kotiin. Lonkkaan vihloi ja polveen tuikki, kun päästiin pihaan asti. Mutta ei se mitään sen riemun rinnalla. No, naapurista sitten kuuluikin paukutusta. Jotain siellä korjattiin. Elämisen ääniähän ne vaan on. Ei olla yksin tässä avarassa maailmassa.  

Vuorikiipeilyä

Pappa on kotona ja hyvässä kunnossa. Jippii. Siispä lähdettiin ulkoilemaan. Maahan oli satanut hentoisen valkean lumikerroksen, mutta kuitenkin riittävän, että päästiin lukemaan jälkiä. 

Ensimmäiseksi tietenkin näkyi kärpän jäljet. Sattaa hyvinkin olla se sama, joka piti Minniä pilkkanaan piiloutumalla aitan alle. Minni kiersi aittaa tuntikaupalla muristen ja haukkuen. Hyi sinua kärppä, ettäs ilkesit kiusata:( 

Sitten nähtiin parit lintujen jäljet, toinen ehkä närhi ja toinen isompi, eli teeri. Pupukin oli mennyt tietä edestakaisin ja tietenkin orava, ei kuitenkaan liitto-orava Salme Pasi, vaan ihan tavallinen Kurre Orava. Kettukin oli jolkottanut metsäpolulla. 

Me kiivettiin mäelle. Täällä mäkiä nimitetään vuoriksi. On Verkkovuori, Vekarovuori ja Suostunvuori. Vuoren rinteessä on ihana kekometsä. Oikea muurahaisten valtakunta. Monta todella suurta kekoa ja paljon muurahaistenpolkuja ristiin rastiin. 

Sitten pappa teki havainnon, että onpas tuossa iso jöötikasa, varmaan jonkun isomman eläimen. Siinä silmänräpäyksessä näin jo edessäni ison karhun seisomassa kahdella jalalla ja läpsyttämässä yhteen etukäpäliään. Sanoin, etten liikahda metriäkään muuta kuin kotimökkiä kohden, jos täällä kerran vielä karhuunkin törmää. En kuitenkaan osaisi tekeytyä tarpeeksi kuolleeksi, kun karhu tökkäisi märällä kuonollaan. Taas olin kasannut mielessäni kaikki katastrofin ainekset.  Kyllä pappaa huvitti tämä minun mielikuvitukseni. No, jöötikasa ei enää höyrynnyt ja sen lähellä oli jonkun sorkkaeläimen jälkiä. Herra Hirvi oli varmaankin käynyt siinä kyykyllä ja jatkanut kevyempänä matkaansa. 

Piti monta kertaa huilata ennen kuin oltiin vuoren päällä. Siellä vielä hengähdettiin ja kuunneltiin ääniä. Muutama tintti sirkutti harvakseltaan, kauempana teeri kukerteli syyskukertelujaan  ja maantieltä kantautui autojen ääniä. 

Päätettiin sitten laskeutua vuoren toiselta puolelta jyrkkää rinnettä pitkin. Se olikin vaikeampaa ja hitaampaa kuin ylös kapuaminen. Päästiin kuitenkin melkein umpeen kasvaneelle polulle, jota ennen nimitettiin vuorenalustieksi. Tietä pitkin oli kuljettu niitylle heinäntekoon. Nyt niitty kasvaa metsää.  

Polun vierellä näkyi entisiä kaatopaikkoja. Ison talon isäntä oli säilönyt kaiken joutavan romun tien viereen kaivamiinsa kuoppiin. Sieltä näkyi ruostuneita tynnyreitä ja muovikanistereita. Yksi romukasa oli jäänyt aivan peittelemättä. Sieltä pongattiin luokkeja, polkupyöränrunkoja, maitotonkkia ja kultivaattori ja paljon tunnistamatonta rautaromua. Ei taida jätelaki koskea ihan kaikkia tasapuolisesti! Taitaa isolla olla ison oikeudet! En tykkää, enkä peukuta!

Kuusen paksut juuret

Muurahaisten koti

Vuoren kivikkoinen rinne